Viranomainen vastaa, jos tietopyyntö miellyttää

Kun toimittaja pyytää viranomaiselta tietoja, ne useimmiten toimitetaan.

Asia käy ilmi Jyväskylän yliopiston tekemästä kyselystä. Siihen vastanneista asiakirja- ja tietopyyntöjä tehneistä 181 journalistista 67 prosenttia kertoo saaneensa pyytämänsä tiedot usein ja neljännes aina.

Vain seitsemän prosenttia vastanneista kertoi, ettei yleensä saa kaikkia pyytämiään tietoja.

Projektitutkija Aleksi Kosken mukaan tulos on yllättävä, sillä samaan aikaan toimittajat kertovat kyselyssä useista ongelmista tiedonhankinnassa. Myös aiempien tutkimusten mukaan esimerkiksi kunnilla on suuria vaikeuksia soveltaa julkisuuslakia.

Tulosta selittää ongelmien keskittyminen tiettyihin juttuaiheisiin – ja toimittajien ymmärtäväisyys.

Kyselyyn vastanneet antavat hyviä kouluarvosanoja jopa viranomaisille, joiden toiminnassa he kertovat kohdanneensa merkittäviä ongelmia. Kaikkien viranomaisten keskiarvo on 7,8. Parhaat arvosanat kyselyssä saavat tuomioistuimet ja pelastusviranomaiset (8,9), heikoimmat kunnalliset ja valtiolliset liikelaitokset (7,0). Nelosia annetuista arvosanoista oli vain kolme prosenttia.

”Toimittajat antavat paljon anteeksi, jos lopulta saavat tiedot”, Koski sanoo.

”He eivät ole herkkänahkaisia tai valita turhasta. Vakavimmat tapaukset päätyvät julkisuuteen syystäkin.”

Sama viranomainen saattaa vastata rutiinipyyntöön vitkastelematta, mutta nikotella omaa toimintaansa koskevan, kiusallisen tiedustelun kohdalla.

Sen on huomannut freelancetoimittaja Jarno Liski, jonka Verohallinnolle tekemiä tietopyyntöjä on puitu tänä ja viime vuonna korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Molemmat tapaukset liittyivät veronkierron valvontaan – ja molemmat Liski voitti jo hallinto-oikeudessa.

Asiakirjojen saaminen takkuaa Liskin kokemuksen mukaan käytännössä aina silloin, kun ne koskevat valvovien viranomaisten omia laiminlyöntejä.

Tietopyyntöjä Liski tekee useita viikossa, ja ensimmäinen vastaus niihin on yleensä ”ei”.

”80 prosenttia kielteisistä vastauksista laukeaa siihen, kun pyytää kirjallista valituskelposta päätöstä. Virkamiehelle on pienempi vaiva etsiä ja antaa paperit”, Liski sanoo.

Valituskelpoisen päätöksen pyytäminen on Liskin mielestä jokaisen toimittajan velvollisuus. Oikeuteen saakka hän on vienyt itse saamistaan hylsyistä toistakymmentä, osin Journalistiliiton juristin avulla.

Rajatapausten kohdalla kynnys hakea oikeutta on Liskin mukaan noussut. Hallintotuomioistuinten maksut yli kaksinkertaistuivat 250 euroon ja 500 euroon vuonna 2016.

”Voi niitä freelancerkin viedä oikeuteen, mutta täytyy tykätä asiastaan. Se on joko etelänmatka tai valitus.”

Kyselyn perusteella viranomaisille onkin melko vaaratonta jättää tiedot antamatta ja rikkoa julkisuuslakia.

23 prosenttia kyselyn vastaajista ei tehnyt mitään, vaikka koki, että heiltä evättyjen tietojen olisi pitänyt olla toimittajille julkisia.

Hallinto-oikeuteen asiansa on vienyt vain 20 prosenttia vastanneista. Kahdeksan prosenttia on kannellut laillisuusvalvojalle. Useimmin asiasta urputetaan omassa toimituksessa tai kirjoitetaan kolumni.

Merkittävimmät syyt olla tekemättä mitään ovat kiire ja kustannustehokkuus, projektitutkija Koski sanoo. Tiedosta tappelemisen sijaan jutut tehdään haastattelemalla.

”Viranomainen voi melko turvallisesti ja seurauksetta pelata aikaa. Tämä osuu uutistyön kovimpaan ytimeen”, Koski huomauttaa.

Julkisuuslakiin vetoaa kyselyn mukaan tietopyynnöissään puolet vastaajista. Sama joukko kertoi huonoista kokemuksista hieman useammin kuin epämuodollisempia pyyntöjä tekevät.

Kosken mukaan tämä voi johtua paitsi hankalammista juttuaiheista myös siitä, että ystävällinen mutta määrätietoinen, suoraan tiedonhaltijalle tehty pyyntö toimii virallista paremmin. Siihen on antanut viitteitä myös aiempi tutkimus.

”Paljon on kiinni toimittajan pelisilmästä. Julkisuuslain toteutuminen on paljon viranomaisen asenteen varassa”, Koski sanoo.

”Mitä mukavampi vuorovaikutustilanne on, sitä todennäköisemmin tiedon saa.”

Niin ei pitäisi tietenkään olla, Koski muistuttaa.

Saman on todennut myös Suomen Kuvalehden toimittaja Salla Vuorikoski.

”Kaikki ystävällisyys on viranomaisten kanssa toimiessa hyväksi. Samalla on oltava virallinen”, hän sanoo.

Omat tietopyyntönsä Vuorikoski pyrkii rajaamaan ja yksilöimään tarkasti. Silloin vastaanottajan ensimmäinen ajatus ei ole kohtuuton työtaakka.

Vuorikoski pitää tärkeänä sitä, että toimittaja tietää, mitä hänellä on oikeus vaatia.

”Minulle ei koskaan riitä se, että tietoa ei vain anneta. Haluan aina tietää, mihin se perustuu”, Vuorikoski sanoo.

”Kun vähän haastaa, usein tajutaan, että tiedon voikin antaa.”