Kollegojen kuteet

Toimittaja Jani Niipola, 42, työskentelee Kauppalehti Optiossa. Hän on kirjoittanut kirjan Vapaa tyyli sekä Menesty tyylillä -kirjan yhdessä Minna Kiistalan kanssa. Hän pitää Yhden miehen tyyli -blogia.

”Taloustoimittajana haastatteluissa on vastassa ihmisiä puvussa ja jakkupuvussa, ja kunnioitan tilannetta omilla vaatteillani. Kun hakkaan hiki hatussa konetta toimituksessa, olen vähän kuin eri duunissa. Yllättävissä tilanteissa auttaa solmio salkussa.

Perusunivormujani ovat puku sekä puuvilla-chinot tai farkut pikkutakin kanssa. Niitä varioimalla ei tarvitse päivällä miettiä, mitä aamulla tulikaan päälle. En varsinaisesti ajattele, näytänkö Kauppalehden toimittajalta, mutta ehkä pikkutakki ilmentää sitä.

Hyvin istuvassa puvussa fiilis on hyvä, eli siinä on myös itseluottamuskulma. Mukavuutta lisäävät hengittävä materiaali, vuoreton takki ja se, etten yritä juosta kymmenen minuutin matkoja viidessä. Tuuhea partani, vaikka siistiksi kehuttu, tuo pukuun kontrastia.

Asuin pitkään Italiassa, missä on maailman luonnollisinta kiinnittää pukeutumiseen huomiota. Sen ja kirjojen myötä vaateasioita on tullut mietittyä. Vaatekaupassa kannattaa kerran käyttää kunnolla aikaa, niin sitten on, mistä ottaa. Sijoitus laatukenkiin kannattaa, ja korkean hinnan voi jakaa monelle vuodelle.

Omia neuvojani rikon esimerkiksi siinä, että usein silitän paidat vain edestä. Ehkä se tulee tehtyä vähän kieli poskessa.”

Muoti- ja lifestyle-toimittaja Pia Hollo, 41, työskentelee freelancetoimittajana ja stylistinä muun muassa Sanoman aikakauslehdille, kuten Me Naisille, Meidän Perheelle ja ET-lehdelle.

”Minulla on suoraan sanottuna tyl-sän klassinen tyyli. Työpäiväni ovat todella vaihtelevia, ja mustat housut ja nahkatakki ovat varmimmat valinnat. Niillä pärjää läpi melkein minkä tahansa päivän.

Tekemistä on paljon, joten omien asujen miettimien jää taka-alalle. Usein päädyn mustaan. Koitan aina lisätä mukaan pienen persoonallisuuttani mukailevan yksityiskohdan kuten kuviohuivin tai kirjailut kauluksissa.

Kun menen tapaamaan ostajia, mietin pukeutumistani tietysti eri tavalla kuin mennessäni kuvauksiin kantamaan huonekaluja. Ostajan tapaaminen on minulle kuin työhaastattelu: mietin esimerkiksi lehden brändiä.

Kun aloitin urani, panostin kaikkiin juttuihin enemmän. Pukeuduin, kuten oletin muoti- ja kauneustoimittajien pukeutuvan. Tyylini ei ole radikaalisti muuttunut, mutta nyt kun on kolme lasta ja kulut sen mukaiset, ei voi ostaa koko palkalla dolcegabbanaa.

Jos voisin, pitäisin töissä enemmän korollisia kenkiä. Kävelen kuitenkin kymmenen kilometriä päivässä, kun kierrän hakemassa kuvausrekvisiittaa pr-toimistoista. Käsilaukkukaan ei voi olla kovin painava. Niiden suhteen on pakko pitää järki päässä.”

Valokuvaaja Tommi Tuomi, 47, työskentelee Otavamediassa ja kuvaa Seuralle, Vivalle ja Kotilääkärille.

”Minulla on kaapissa paljon kauluspaitoja, joita käytän harvoin, koska silittämiseen ei meinaa löytyä aikaa. Tyylini on epämuodollinen. Vaatteiden pitää olla siistit, mutta ilmeisesti kuvaajat lasketaan taiteellisten ammattien joukkoon, ja meille suodaan enemmän vapauksia kuin muille. Olen nähnyt epäsiistimpiäkin kollegoja, enkä ole koskaan kuullut, että heille olisi valitettu pukeutumisesta.

Mukanani on aina reppu, ja usein myös toinen laukku. Villapaidoista tykkäisin, mutta kuvatessa saa touhuta niin paljon, että vaatteen on oltava kevyt.

Jos tiedän meneväni kuvaamaan korkea-arvoista ministeriä, saatan miettiä, etten näytä liian erikoiselta. He ovat tottuneet siihen, että ihmisillä on aina pikkutakki ja kravatti. Silloin käytän pikkutakkia, mutta kravatin jätän pois.

Parhaita vaatteita ei kannata pitää töissä. Saattaa käydä niin, että iltapäivällä ollaankin autokorjaamon lattialla. Aika usein joutuu likaamaan housut. Parhaat kuvakulmat eivät löydy seisten.

Paras olisi, jos olisi olemassa joku tyylikäs, virallisen näköinen kuvaajahaalari. Sellaisesta tykkäisin.”

Toimittaja Jecaterina Mantsinen, 27, työskentelee STT:ssä rikos- sekä politiikan ja talouden vuoroissa.

”Olen herännyt jo pidemmän aikaa varttia ennen kuin lähden töihin. Otan kaapista, mitä sattuu olemaan puhtaana. Tuomioistuin- ja eduskuntakeikkoja lukuunottamatta käytän samoja vaatteita kuin vapaa-ajalla. Esimerkiksi rikospaikalla silminnäkijöitä haastatellessa on etu näyttää tavalliselta.

Töissä en ajattele, että olisin jonkun katseen alaisena tai että minun täytyisi soluttautua joukkoon. Ainoastaan eduskunnassa haluaisin olla mahdollisimman huomaamaton. Se on jotenkin teatraalisen konservatiivinen ja maskuliininen ympäristö, jossa tunnen itseni ulkopuoliseksi. Joskus tiedotustilaisuuksissa tuntuu, että siellä on pukumiehiä edessä ja pukumiehiä kysymässä – ja sitten minä. Jos pystyisin, pukeutuisin eduskuntaan keski-ikäiseksi mieheksi.

Toisaalta, jos joku pitäisi minua epäpätevänä kukkamekon takia, en voi sille mitään. Toimittajan rooli pitää mielestäni sisällään sen, ettei ole väliä miltä näytän, minkä ikäinen olen tai pukeudunko jakkupukuun vai legginseihin.

Juttukeikkoja on vähän, enkä joudu tekemään pukeutumisessa hirveästi kompromisseja. Toimituksessa minulla on villasukat. Ne laitan jalkaan myös kesällä.”

Ville Kormilainen, 37, työskentelee viestintätoimisto Tekirissä someen ja sisältömarkkinointiin erikoistuneen Kuhina-yksikön vetäjänä.

”Perusasuni on aika sama päivästä riippumatta: siistit farkut ja tennarit tai lenkkarit. Jos menen asiakkaalle, paita on ehkä kauluspaita. Pukua en käytä juuri koskaan enkä käytännössä pikkutakkiakaan.

Tekirin hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa sanoi joskus, että toivottavaa olisi, että ihmisillä olisi vaatteet päällä töissä, eli jokainen päättää itse, mitä päälleen laittaa. On lahja, ettei tarvitse sorvautua muottiin, jossa ei koe oloaan hyväksi. Toisaalta en varmaan sellaisiin paikkoihin hakeutuisikaan.

Jotkut työkaverit tykkäävät käyttää pukua, mutta itselleni pikkutakkimuotti ei tunnu omalta. Ehkä puvun käyttöön ei ole rutiinia, koska tyylini muotoutui toimittajana.

Perinteiset odotukset siitä, että konsultilla on puku päällä, ovat mielestäni muuttumassa myös asiakaspäässä. Itse koen, että se, mitä konsultti suustaan päästää, on relevantein asia. Luottamus siihen, että riitän ilman kriiseilyä omasta olemuksestani, on myös iän ja kokemuksen tulosta.

Vaikka pukeudun töihin rennosti, vapaa-ajan vaatteeni ovat vielä rennommat. Meillä on koiria, mikä tarkoittaa, että töiden jälkeen vedetään jotkut ryysyt niskaan ja lähdetään ulkoilemaan.”

Marja Sannikka, 41, työskentelee A-studion toimittajana. Syksyllä hän aloittaa uudessa ajankohtaisohjelmassa Sannikka & Ukkola.

”En halua käyttää vaatteiden miettimiseen kauheasti aikaa, ja haluan tyylini tukevan A-studion linjaa. Ratkaisu ovat yhden merkin hillityt mekot. Kun niihin tarvitaan vaihtelua, Ylen stylistit auttavat. Koska ostan älyttömän vähän vaatteita, en juuri ajattele hintaa.

Kun tulossa on linnan juhlat tai vaalitenttisarja, olen oppinut hoitamaan vaatteet kuntoon ensimmäisenä. Koska en halua miettiä ruudussa vaatteitani, käytän hyväksi havaittuja uudestaan. Joskus yllätyksiä tulee silti. Esimerkiksi kerran nahkahame liimautui studion jakkaraan.

Kun minulla oli pidempi tukka, lähettimet sai sen alle piiloon. Lyhyemmällä tukalla ne olivat kyttyränä selässä, kunnes kollega vinkkasi, että teetä alushame taskuilla.

Vaikka Ylellä ei ole toimittajille pukeutumisohjeita, olen halunnut solahtaa ohjelmieni perinteisiin. Jos tulossa on kova poliitikkohaastattelu, saatan laittaa vaikka pinkin ’tykkihameen’. Jos on tapahtunut jotain surullista, ylläni on todennäköisesti housupuku ja tummaa.

Aamu-tv:ssä vaatteeni ja kampaukseni vaihtelivat enemmän, ja palautettakin tuli enemmän. Välillä olen yllättynyt siitä, mitä kaikkea naisten pukeutumiseen voi liittyä. Jos olen tavallista naisellisempi tai huolitellumpi, sekin saattaa ärsyttää.”

Miksi sinä pukeudut, kuten pukeudut? Twiittaa #paallakoska