Psyykkisen järkytyksen kokeneen haastattelussa on hyvä osata kuunnella. Annamari Nurminen ja Esko Pihkala kohtasivat naisia, jotka olivat koululaisina joutuneet opettajan seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi.
”Naisen itkun ja ahdistuksen sävyttämä puhelinkeskustelu – -. Ensimmäistä kertaa nämä rankat ja sysipimeät tapahtumat muodostuivat sanoiksi”, Turun Sanomien toimittaja Annamari Nurminen kirjoitti maaliskuussa 2018.
Turun Luostarivuoren koulun seksuaaliset hyväksikäytöt paljastuivat viime vuoden lopulla, kun Nurminen kyseli Facebookissa julkaistun kommentin taustoja.
Kommentin kirjoittaja lupasi toimittajien pyynnöstä selvittää, olisiko joku uhreista valmis kertomaan oman tarinansa. Asiasta viestiteltiin tiiviisti joulun pyhinä. Kun Nurminen palasi lomien jälkeen töihin, sähköpostissa odotti 32 tarinaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Tarinoiden kertojista neljä valittiin haastateltavaksi. Haastatteluja teki myös toimittaja Esko Pihkala.
”Rankkoja kokeneita on kyllä tullut vastaan ennenkin, mutta en ollut aiemmin haastatellut ketään näin kipeistä asioista. Ja vielä niin, että uhri ei ole yli 20 vuoden aikana kertonut asiasta kenellekään”, Pihkala sanoo.
Haastateltavien tunnemyrsky oli valtava. Osa heistä ajatteli, ettei tarinoita taaskaan uskota, ja osa pelkäsi henkilöllisyytensä paljastumista.
”Ensimmäiset puhelut koskivat lähinnä sitä. Vakuuttelin haastateltaville, että edes lehden päätoimittaja ei saa tietää heidän nimiään. Ja vakuuttelin myös monta kertaa, että kyllä me tämän jutun aiomme tehdä”, Nurminen kertoo.
Uhrien haastattelut poikkesivat toimittajien aiemmista kokemuksista.
”En ole koskaan urani aikana ollut missään haastattelussa niin pitkään hiljaa. Vaikka monta kysymystä rullasi päässä koko ajan ja teki mieli kysyä, niin jotenkin tilannetaju sanoi, että haastateltavalle pitää antaa aikaa”, Nurminen kertoo.
Haastattelun aikana piti varoa, ettei haastateltava tulkitse kysymystä syyllistäväksi, ja etteivät kysymykset rikkoisi yhtään enempää.
Nurmisen piti myös pohtia, miten hän voi hienotunteisesti tarkistaa haastateltavan kertomuksia asettamatta tätä kuitenkaan tukalaan tilanteeseen.
”Kysyin tarkentavia kysymyksiä eri kantilta. Koko ajan oli kuitenkin mielessä, että keskustelu loppuu siihen, jos sanon jotain väärää.”
Esko Pihkala haastatteli uhria, joka oli 12-vuotiaana joutunut opettajan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Pihkalan mielestä teko lähenteli raiskausta. Nainen kertoi toimittajalle kokemuksistaan rohkeasti.
”Uskon, että olisin saanut vieläkin tarkemman teonkuvauksen, jos vain olisin kysynyt. Haastattelu sujui kuitenkin niin hyvin, että en halunnut tehdä mitään, mikä olisi voinut järkyttää haastateltavaa tai vaarantaa rakennetun luottamuksen.”
Toimittajien mukaan luottamus haastateltaviin syntyi jo aika alussa, siinä vaiheessa, kun Journalistin ohjeista puhuttiin. Samalla myös suhde haastateltaviin tarkentui.
Vaikka Nurminen oli yhteydessä joihinkin haastateltaviin myös jälkeenpäin, rajat olivat selvät.
”Toimittaja ei ole terapeutti, mutta tietynlainen vastuu siinä on, kun availee haavoja. Ei voi vain sanoa haastattelun jälkeen kiitos ja näkemiin.”
Jutun julkaisun jälkeen eräs haastateltava viestitteli Nurmiselle, ja he keskustelivat puhelimessa monta kertaa. Uhrien välisistä keskusteluista Nurminen kuitenkin jättäytyi taka-alalle.
Pihkala sanoo, että hän ei aiheettomasti lähentyisi liikaa haastateltavan kanssa.
”En myöskään ala itkemään tai olemaan haastateltavalle olkapää. Siinä saattaisivat mennä roolit sekaisin. Enkä missään nimessä esittäisi tuntevani asiasta yhtä suurta tuskaa kuin uhri tai hänen läheisensä.”
Nurminen on samaa mieltä.
”Toimittajan yliempaattisuus kääntää helposti huolen pois haastateltavasta. Voin kyllä tunnustaa, että olen ollut vedet silmissä, ja mielestäni toimittajan kuuluukin paljastaa aidot tunteensa.”
Ne pitäisi kuitenkin pitää kurissa.
”Hiljainen ja aito sympatia on parasta. Ja jos haastateltava alkaa itkeä, kunnioitan sitä ja annan hänelle aikaa koota itsensä. Sanon, että meillä ei ole mihinkään kiire, anna itkun tulla.”