Journalismi

Naapurit lehden takana

Journalisti kävi Tallinnassa kysymässä kahdelta toimittajalta, millaista on työskennellä media-alalla juuri 100 vuotta täyttäneessä Virossa.

Alkoholipolitiikka ja #metoo-skandaali puhuttavat, printtilehtien levikit laskevat, pitäisi löytää uusia tapoja hankkia rahaa, sisältömarkkinoinnin etiikka arveluttaa.

Kuulostaa tutulta, eikö? Nyt ei kuitenkaan puhuta Suomesta vaan naapurimaastamme Virosta.

Virolainen yhteiskunta ja mediakenttä ovat kuitenkin hyvin omaleimaisia. Siitä pitää huolen muun muassa maan pieni asukasmäärä ja neuvostohistoria. Suomalaisen korvaan hätkähdyttävältä kuulostaa esimerkiksi se, että moni toimittaja neuvottelee oman palkkansa. Ainoastaan yleisradioyhtiöllä on työehtosopimus, jossa määritellään vähimmäispalkka.

 

”Tunnen itseni vanhaksi dinosaurukseksi”, 39-vuotias Kadri Ibrus sanoo.

Hän on ollut toimittajana Eesti Päevaleht -sanomalehdessä vuodesta 2006 lähtien ja toteaa, että harva toimittaja on pysynyt toimituksessa yhtä kauan. Vaihtuvuus on suurta, erityisesti vuonna 1999 perustetussa uutisportaali Delfissä, joka on osa samaa konsernia ja toimii samoissa tiloissa.

”Edes alan opiskelijat eivät hakeudu journalismin pariin. He menevät pr-puolelle.”

Journalismi ei tunnu olevan Virossa erityisen suuressa huudossa, ja Ibrus näkee siihen parikin selvää syytä. Ensimmäinen on raha. Ibrus arvelee, että erityisesti nuoret toimittajat saavat pientä palkkaa.

Hän ei tosin tiedä summista ihan tarkkaan, koska kaupallisella puolella jokainen neuvottelee oman palkkansa ja työsopimuksissa kielletään usein palkan kertominen.

Viron sanomalehtien liitto kerää tietoa jäsenlehtiensä palkoista. Viimeisin liiton verkkosivulta löytyvä tilasto on vuodelta 2016, ja silloin 36 jäsenlehden toimittajien keskimääräinen palkka oli 939 euroa kuukaudessa. Keskipalkka on Virossa noin 1 200 euroa kuukaudessa.

Yleisradioyhtiön toimittajien palkka on työehtosopimuksen mukaan hieman Viron keskipalkkaa suurempi.

Toinen Ibrusin mainitsema syy on paine, jota journalistisessa työssä joutuu sietämään. Jos paljastaa vaikkapa jonkin väärinkäytöksen ministeriössä, saa helposti niin ministerin kuin pr-väen vihat niskaansa.

Nykyään oman lisänsä tuovat myös yleisön vihaiset verkkokommentit. Ibrus on itse urallaan aiheuttanut kahden ministerin eron, koska on saanut heidät kiinni valehtelusta.

Tällainen paine on tietysti tuttua suomalaisillekin toimittajille, mutta Suomessa tukiverkostot ovat kehittyneemmät kuin Virossa. Viron Journalistiliitossa (Eesti Ajakirjanike Liit) on vain noin 300 jäsentä. Heistä yli puolet on eläkeikäisiä, joista tosin suurin osa työskentelee edelleen, moni freelancerina.

Virolaisten toimittajien kokonaismäärästä ei ole saatavilla tarkkaa tietoa, mutta joka tapauksessa liiton jäsenet ovat selvä vähemmistö. Se ei ole poikkeuksellista, vaan näin on monilla aloilla Virossa.

Tätä ymmärtääkseen pitää katsoa historiaan: Vaikka Viron itsenäisyysjulistuksesta tuli juuri kuluneeksi 100 vuotta, maa oli vuodesta 1940 eteenpäin sosialistisen Neuvostoliiton vallan alla.

Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi vuonna 1991. Sittemmin yhteiskunta on mennyt vahvasti markkinamyönteiseen ja yksilökeskeiseen suuntaan, ja liitot kuuluvat monen virolaisen mielestä menneeseen maailmaan.

 

Vaikka toimittajat eivät ole järin järjestäytyneitä, he puhuvat paljon keskenään, kertoo 27-vuotias Joosep Värk. Hän on opiskellut journalismia Tarton yliopistossa kandidaatiksi asti ja työskentelee Postimees-sanomalehden tutkivan journalismin tiimissä.

”Arvostan suuresti saamaani koulutusta. Ennen kaikkea yliopistosta kuitenkin sai sosiaalisen verkoston.”

Värkin mukaan muilta opiskelijakavereilta ja myöhemmin kollegoilta on saanut tietoa siitä, mitä missäkin mediatalossa tapahtuu ja millaisia käytäntöjä niissä on. Siten on ollut helpompi arvioida esimerkiksi, millaista palkkaa töitä hakiessa voi pyytää.

Myös Ibrus kertoo puhuvansa paljon kollegoiden kanssa. Lisäksi hän saa työssään tukea kansalaisjärjestöjen ihmisiltä. Ibrus kirjoittaa paljon sosiaalisista ongelmista, kuten naisten kokemasta väkivallasta. Kansalaisjärjestöjen ihmiset työskentelevät samojen asioiden parissa.

”He tuntevat minun taisteluni.”

Ibrus ja Värk olivat aiemmin suoria kollegoita, sillä myös Värk on työskennellyt Eesti Päevalehdessä. Hän kertoo, että yksi suurimmista syistä vaihtaa toisen konsernin Postimees-lehteen oli se, että stressiä olisi vähemmän. Siinä missä Eesti Päevalehdessä oli neljän viikon vuosiloma, Postimees-lehdessä on viisi viikkoa.

Värk pystyi myös Postimees-lehdessä sopimaan järjestelystä, jossa hän saa itse tasata työtunteja: jos joskus meneekin töissä iltayhdeksään, seuraavana päivänä voi lähteä aikaisin. Ylitöistä ei normaalin käytännön mukaan makseta.

”Palkka-asiat ovat olleet vähän tabu, mutta toivon, että se on muuttunut ja muuttuu. Ehkä meillä pitäisi olla liitto puhuaksemme palkoista.”

Nuorilla journalisteilla on nykyään oma yhdistys. Myös Värk on käynyt yhdistyksen tapahtumissa, vaikka ei jäsen olekaan.

Niissä on puhuttu esimerkiksi mediataloudesta ja omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta.

Värk ja Ibrus työskentelevät kahdessa kilpailevassa konsernissa, jotka hallitsevat Viron mediakenttää.

Värkin työpaikka Postimees on Viron vanhin ja suurin kuusipäiväinen sanomalehti, ja sen ympärille on rakentunut Eesti Meedia. Konserniin kuuluu muun muassa uutisportaali BNS ja tv-kanava Kanal2.

Ibrusin työpaikka Eesti Päevaleht puolestaan on osa Ekspress Gruppia. Lehti on myöskin kuusipäiväinen, mutta niin levikiltään kuin sivumäärältään pienempi kuin Postimees. Konserniin kuuluvat esimerkiksi viikkolehdet Eesti Ekspress ja Maaleht sekä uutisportaali Delfi.

Lisäksi Viron yleisradioyhtiön ERR:n asema on keskeinen radio- ja televisioalalla.

Ibrusin mielestä kahden konsernin kova kilpailu on vaikuttanut negatiivisesti toimittajien välisiin suhteisiin ja lopulta median uskottavuuteen. Hän kertoo, että esimerkiksi jos toisen konsernin toimittaja tekee skuupin nimettömiin lähteisiin vedoten, toisen konsernin toimittaja saattaa kyseenalaistaa uutisen tai jopa nimetä lähteitä.

”Se on haitaksi journalismille, koska lukijoiden pitää luottaa sinuun. Heidän täytyy luottaa, että toimittajat eivät keksi juttuja.”

Värk ei puolestaan ole kokenut tällaista toimittajien välistä nokittelua, vaikka konsernien välinen taloudellinen kilpailu on hänenkin mielestään hurjaa. Kumpikin konserni yrittää pärjätä monessa kanavassa ja tippuvilla tuloilla, kun paperilehtien levikit ovat laskussa. Rahaa on yritetty tehdä muun muassa sisältömarkkinoinnilla ja tapahtumilla, kuten tennisottelulla ja konserteilla.

Laskevat levikit ovat Virossa erityisen suuri ongelma, sillä maassa on vain noin 1,3 miljoonaa asukasta. Heistäkin noin neljännes on venäjänkielisiä, joten sisältöjä pitää tarjota kahdella kielellä.

Maineeltaan kaksi suurta konsernia ovat erilaisia: Eesti Meedia nähdään konservatiivisempana ja oikeistolaisempana, Ekspress Grupp liberaalimpana ja vasemmistolaisempana. Värk ei ihan purematta niele tätä väitettä. Hänen silmiinsä molemmat lehdet vaikuttavat enemmän oikeistolaisilta.

”Ehkä Ekspress Grupp käsittelee enemmän sosiaalipolitiikkaa”, Värk sanoo.

 

Kansainvälisten vertailujen mukaan Virolla menee mukavasti. Maa sijoittui Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausvertailussa viime vuonna sijalle 12, kun Suomi oli sijalla 3.

Transparency Internationalin korruptiovertailussa Viron sijoitus on noussut useana vuonna, ja vuonna 2016 se oli jo maailman 22. vähiten korruptoitunut maa. Muihin Baltian maihin verrattuna Viro pärjäsi erinomaisesti: Liettua oli sijalla 38, Latvia 44. Suomen sijoitus oli 3.

Kumpikaan tähän juttuun haastatelluista toimittajista ei nostanut esiin, että heidän työtään yritettäisiin rajoittaa. Ibrus tosin sanoo, että joskus poliitikot yrittävät saattaa toimittajia huonoon valoon esimerkiksi Facebookissa.

Molemmat kertovat, että poliitikkoihin on helppo saada yhteys. Ainakin tietyt toimittajat voivat vain tarttua puhelimeen ja soittaa pääministerille.

Toki poliitikot saattavat yrittää spinnata eli ohjata huomiota itselleen suotuisaan suuntaan: jos mediassa julkaistaan jollekin puolueelle epäsuotuisat kannatusluvut, puolue saattaa tehdä populistisen ehdotuksen, johon toivoo median tarttuvan. Siten huomio kääntyisi kannatusluvuista muualle.

”Toimittajan pitää aina analysoida, mitä poliitikot puhuvat”, Ibrus sanoo.

Värk huomauttaa, että ehkä joidenkin poliitikkojen ja toimittajien suhde on liian läheinen. Hänestä joidenkin toimittajien jutuista huomaa, kuka heidän lähteensä on.

”Olemme pieni yhteiskunta, ja siinä on riskinsä. Rajat ovat joskus epäselvät.”

 

Viron pienuus nousi tätä juttua tehdessä yhtenään esiin, oli puheena sitten talous, toimittajien ja poliitikkojen suhde – tai vaikka oma ura. Pienessä maassa etenemismahdollisuudet media-alalla ovat rajalliset.

Ibrus kuitenkin huomauttaa, että vaikka titteli ja työpaikka pysyisivät samoina, työssä voi kehittyä koko ajan paremmaksi. Molemmat tähän juttuun haastatellut toimittajat ovat erittäin kunnianhimoisia: Ibrus puhuu esimerkiksi totuuden tärkeydestä, Värk vahvasta oikeustajusta.

Kuin tämän vakuudeksi viikko haastattelujen jälkeen selviää, että Joosep Värk on voittanut Viron Bonnierin palkinnon tutkivasta journalismista yhdessä kolmen muun toimittajan kanssa. Palkinto tuli uutisoinnista, joka koski neljän miljardin dollarin rahanpesuvyyhtiä.