Journalismi

Nettivihan selättäminen on taitolaji

Psykoterapeutti Jan-Henry Stenbergin mukaan verkkouhkailuun ja räyhäämiseen auttavat vertaistuki ja harkitsevaisuus.

Verkossa sinkoilevat herjaukset ja uhkaukset ovat olleet suomalaista todellisuutta jo muutaman vuoden ajan. Myös journalistit ovat saaneet niistä oman osansa.

Psykoterapeutti, HYKSin psykiatrian linjajohtaja Jan-Henry Stenberg käsittelee työssään internetin vihapuhetta. Hän sanoo, että vihapuheen lisääntyminen johtuu internetin anonyymistä rakenteesta: kun emme näe toista ihmistä kasvokkain, meidän on helpompi välttää samaistumista häneen – käsitellä häntä ainoastaan vihamme ja projektioidemme kohteena.

Stenberg sanoo, että verkon vihapuheen tulevaisuutta on vaikea ennustaa. On mahdollista, että yhteiskunnassamme opitaan käyttämään internetiä ihmisiksi ja käyttäytymään myös verkossa sivistyneesti.

”Mutta ei sitä uskalla ihmiskunnan puolesta luvatakaan”, hän hymähtää.

Sitä odotellessa Stenbergillä on konkreettisia neuvoja myös vihapuhetta kohtaaville toimittajille.

 

Vihapuheeseen kuuluu usein tietty absurdi elementti. Homopedofiiliksi tai suvakkihoroksi haukkuminen on niin irrallaan todellisuudesta, että irvokkaaseen palautteeseen vastaaminen on jo siksi vaikeaa.

Vaikka nimittelyllä ei ole todellisuuspohjaa, on selvää, että roskapalautteen lukeminen väärällä hetkellä saattaa satuttaa. Järki voi sanoa, että haukuilla ei ole mitään tekemistä todellisen persoonani tai ammattitaitoni kanssa, mutta harva on vihapuheelle täysin immuuni.

Se on yksi syy sille, että vihapuhetta on. Lähettäjä tietää kykenevänsä haavoittamaan.

Ihmisellä on voimakas biologiaan pohjaava halu olla toisten ihmisten yhteydessä. Jos on tottumaton hyökkäyksiin, voi tuntua, että tulee parjaamalla irrotetuksi hyväksyttävien ihmisten piiristä.

”Se on usein tarkoituskin. Hylätyksi tulemisen tunne tunne aktivoi meissä samoja kipuun liittyviä mekanismeja kuin esimerkiksi parisuhteessa jätetyksi tuleminen. On hyvä, jos pystyy hakemaan tukea solvausten eristämiseen omasta itsestään”, Stenberg sanoo.

 

Oleellista vihapuheen ja uhkailun kohtaamisessa on rauhallisuuteen pyrkiminen. On hyvä muistaa, että vihapuhe on provokaatiota ja yritys käyttää valtaa kohteeseensa.

”Vihapuhe on tavallaan syötti, siihen ei pidä heti tarttua. Useimmiten siihen ei kannata tarttua lainkaan. Ensimmäinen askel on rauhoittua ja ottaa etäisyyttä, hankkia ulkopuolista tukea.”

Asiattomuuksiinkin pitäisi pyrkiä reagoimaan rationaaliselta, aikuisen tasolta.

”Tunnekuohuissa vastaus usein menee pieleen ja kaataa vain bensaa kiusaajan liekkeihin. On tosiaan hyvä aina miettiä myös sitä, onko typeriin viesteihin syytä vastata lainkaan.”

Ihmisellä on monia erilaisia reagointitapoja.

”Heti poliisille marssiminen on hätääntyneen lapsen ratkaisu, koska on epärealistista, että poliisilla olisi sellaisia resursseja, että asiaan saataisiin välittömästi tartutuksi. Jos tilanne pahenee, kannattaa hankkia asiantuntija-apua arvioimaan uhkan taso, ja tässä vaiheessa poliisi voi olla avuksi.”

Stenberg korostaa, että vihapuheeseen reagoiminen kysyy vielä tietoakin enemmän nimenomaan taitoa. Kun joutuu vihapuheen kohteeksi, ei pidä hätääntyä, vaan miettiä, voisiko konsultoida vaikka lakimiestä.

”Minkälaisista rikosnimikkeistä voisi olla kysymys ja millä otteella asiaa voitaisiin lähteä edistämään?”

Tärkeässä roolissa on työyhteisö ja ennen kaikkea työnantaja.

”Esimerkiksi palomiehet kohtaavat työssään traumaattisia tilanteita. Heillä onkin työpaikoillaan tukea, purkuja, asiaa on mietitty heidän työyhteisöissään.”

Stenberg huomauttaa vihapuheen olevan myös työterveyshuollollinen asia. Terveydenhuollon ei pidä olla vain rokotuksia ja flunssan torjuntaa, vaan kokonaisvaltaista suunnittelua.

”Tämä sisältää psykososiaaliset ohjelmat ja protokollat, joiden mukaan menetellään, jos jotakin ikävää tapahtuu.”
 

Vihapuheen läpimurrolle on monia syitä, mutta Stenberg näkee taustalla ennen kaikkea internetin ja sosiaalisen median luonteen. Hänen mukaansa some on tehnyt kenestä tahansa potentiaalisen tiedotusvälineen. Ihmisten käsitys yksityisestä ja julkisesta on tämän myötä hämärtynyt.

”Ihmiset jotenkin ajattelevat, että heillä on oikeus tai mahdollisuus ottaa kantaa kaikkiin mahdollisiin asioihin asiantuntemuksesta riippumatta. Tähän liittyy voimakas auktoriteettien mureneminen. Ihmiset ottavat nykyään kantaa kaikkeen, asiantuntemusalueensa ulkopuoleltakin, ilman itsekritiikkiä.”

Moni vihapuheeseen törmännyt on ihmetellyt, miksi monen meistä on niin helppo unohtaa normaalit käyttäytymissäännöt juuri internetissä. Stenberg juontaa vastauksensa ihmisen peilisolujärjestelmään. Järjestelmä auttaa hahmottamaan toisen ihmisen tunteita ja tuntemaan empatiaa. Se kytkeytyy eritoten näköaistiin.

”Kun ihmiset sitten eivät ole kasvokkain tekemissä, kontaktipinta heidän välillään jää psykologian näkökulmasta kovin ohueksi”, Stenberg sanoo.

”Se jää samalla tavoin ohueksi kuin autoa ajaessa, kaikki omissa kuplissamme. Ihmiset näyttävät keskaria ja tööttäilevät aggressiivisesti, mutta jos samat ihmiset laitettaisiin yhteisen pöydän ääreen, he keskustelisivat sivistyneemmin.”