Villin vuoden kirjuri

Loppuvuoden auringon valo on niin viisto, että se valaisee Helsingin päärautatieasemasta pelkän tornin. On kuin Suomi olisi vajonnut alaspäin, vähän syvemmälle maankuoreen niin, että yltää vain juuri ja juuri valoon.

Aamun lehdessä on kerrottu ensi viikon itsenäisyyspäiväksi suunnitelluista mielenosoituksista. Äärinationalistinen Suomen Sisu Tähtitorninmäellä, EU-vastainen Linnake Suomi Kansalaistorilla, Pohjoismainen vastarintaliike Hakaniementorilla, kansallismielinen itsenäisyysjuhla Narinkkatorilla ja illan huipentumana äärioikeistolainen soihtukulkue.

Jalat nousevat, jalat laskevat rautatieaseman pääovilla. Romanialaisnainen myy Iso Numero -lehteä, kiinalaiset turistit rullaavat matkalaukkujaan hengityssuoja suun päällä.

Toimittaja ja tietokirjailija Heikki Aittokoski istuu yläkerran baarin nurkassa kämmenet niskan takana ja katselee kattoon. Hän ei ole nähnyt aurinkoa tänään, koska on ollut koko päivän Helsingin Sanomien Musta laatikko -esityksen harjoituksissa. Aittokosken osuus pohjautuu hänen tuoreeseen kirjaansa Kuolemantanssi, joka kertoo eurooppalaisesta nationalismista eli etsii syitä muun muassa siihen, miksi natsit marssivat taas Euroopan toreilla.

”Jalat nousevat, jalat laskevat” on kirjassa toistuva ilmaus. Se viittaa ensinnäkin kuolemantanssiin eli myöhäiskeskiaikaisen kirkkotaiteen teemaan, jota Aittokoski kuvaa kirjassaan. Ympäri Eurooppaa on maalauksia, joissa ihmiset säätyyn katsomatta tempautuvat luurangon syliin. Makaaberia ja pahaenteistä, ja siltä nykyinen ilmapiiri tuntuu niille, jotka kannattavat liberaalia demokratiaa ja avointa Eurooppaa.

Jalkojen liike kuvaa myös tapaa, jolla Aittokoski teki kirjansa. Hän kiersi vuoden aikana maanosan kolkat, kaksikymmentä maata Kreikan pakolaisleireiltä Britannian parlamenttiin, Mussolinin kotikylästä Unkarin raja-aidalle. Hän tapasi päättäjiä ja kansalaisia ja yritti ymmärtää, mistä kiihkomielinen kansallistunne oikein kumpuaa. Lisäksi hän vieraili nationalismin monumenteilla, jotka kertovat omasta puolestaan, mihin poliittinen kuolemantanssi johtaa.

Hullu projektihan se oli ja muuttui koko ajan hullummaksi.

”Kirjaidea oli kytenyt päässäni siitä asti, kun olin Berliinissä kirjeenvaihtajana vuosituhannen vaihteessa ja seurasin Itävallan Vapauspuolueen esiinmarssia”, Aittokoski kertoo.

”Vuonna 2013 alkoi tuntua, että nationalismi vain voimistuu Euroopassa ja että aihe on tekemisen väärti.”

Elokuussa 2014 hän laati kirjaan huolellisen synopsiksen ja rakenteen. Mutta ennen kuin hän oli kirjoittanut riviäkään, perussuomalaiset valittiin Suomen hallitukseen ja pakolaisten merenylitys nousi etusivun uutiseksi. Äärioikeistolaiset ryhmät ja populistiset puolueet niittivät kannatusta ympäri Eurooppaa.

Aittokosken synopsis meni uusiksi, työmäärä tuplaantui ja kirja järkälöityi.

”Siinä ei ollut mitään järkeä. Budjetti paukkui, ja loppuvaiheessa minulla oli jo ihan sairas kiire”, Aittokoski sanoo.

”Kevättä ja kesää kutsun huhti–elokuun väliseksi yöksi. Lähestulkoon asuin työhuoneella enkä muista kesästä juuri mitään.”

Aittokosken edellinen tietokirja Narrien laiva (2013) käsitteli sitä, miksi maailmassa on kärsimystä. Sitä varten hän matkusti kuolemansyntien lähteille muun muassa Mogadishuun ja Bangladeshiin. Kuolemantanssi taas perkaa eurooppalaisen kansallisaatteen historiaa suurin piirtein maanviljelyksen kehittämisestä lähtien.

Miksi Aittokoski tarttuu näin valtaviin aiheisiin?

”Koska ne kiinnostavat minua. Olen lapsesta asti ahminut historiaa, ja näitä teemojahan ajattelijat ovat pohtineet siitä lähtien, kun kaupunkeja on alkanut syntyä ja on ollut ihmisiä, joilla on aikaa ja varaa pohtia.”

Vähän verhotusti Aittokoski asettaa itsensä suurten filosofien jatkumoon, ja miksipä ei. Hän on neljännesvuosisataisen työuransa aikana noussut yhdeksi Suomen tunnetuimmista ja rautaisimmista ulkomaantoimittajista.

Heikki Aittokosken abiturienttisyksynä Berliinin muuri murtui. Alkoi toiveikas 90-luku, Euroopan yhdentyminen kohti unionia ja yhteisvaluuttaa – ”johon suhtauduin silloin aivan liian intomielisesti”, Aittokoski sanoo nyt.

Hänellä on itseironinen tapa puhua nuoruudestaan: poliittisen historian opiskelijana hän kirjoitti ainejärjestölehteen noloja juttuja, haaveili auteur-elämästä Euroopan kahviloissa, tarjosi Ylioppilaslehteen ensimmäisiä ideoitaan kädet täristen ja pääsi Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen ”hasardivalintana”. Berliinin-kirjeenvaihtajaksi lähteminenkin sai tärisemään jännityksestä, ja sieltä tuli tuliaisina ensimmäinen tieto-kirja, jonka kaikkitietävä nokkeluus hävettää näin jälkikäteen.

”Työ ulkomaantoimittajana on tehnyt minusta paljon vakavamman. Sen myötä myös itsekritiikki on kasvanut ja kirjoittaminen on vaikeampaa. Kaksikymppisenä annoin mennä vain ja kaikki meni läpi, kun oli niin hauskasti sanottu”, hän selittää.

Aittokoski kyllä tunnetaan myös pakinoistaan, Tis is Finländ män -läpästään ja Facebook-puujaloistaan (”Semmosta oon miettiny, nyt ku uskonpuhdistuksesta tulee 500 vuotta, ni se Martti Luther ei tainnu uskoa valmiisiin oppirakennelmiin vaan oli pikemminkin sellanen teesi-itse-mies”). Ne ovat irrottelua, koska päivätöissä ja kirjaprojekteissa Aittokoski on katsonut kiväärinpiippua kummastakin päästä, niin kuin hän Narrien laivassa kirjoittaa.

Kuolemantanssikin kertoo kuolemanvakavista asioista, mikä tulee kirjassa selväksi esimerkiksi Bosnian sodan näyttämöillä, Nürnbergin Zeppelin-kentällä ja Itä-Ukrainan raja-alueella. Kirja näyttää äärinationalismin syvyyden, laajuuden ja seuraukset.

Metaforisena kevennyksenä Aittokoski käy myös kuolemantanssimaalausten äärellä hautausmailla ja kirkkojen hämärissä. Maalausten moraalinen sanoma oli muistuttaa, että ihmisen teoilla on seurauksensa ja kuolema korjaa jokaisen.

Pölyisissä katedraaleissa ei ole enää ketään. Nyky-Euroopan väki on kansallisvaltion alttareilla, kulkueissa, vaalitilaisuuksissa ja urheilukatsomoissa.

”Me täällä pääkaupunkien liberaalissa kuplassa ajattelemme, että kansa on tyhmää ja äänestää väärin. Kirjaa tehdessä ymmärsin, että vaikka kansa ehkä äänestää väärin, tyhmä se ei ole. Tapasin fiksuja ja tavallisia ihmisiä.”

Jotkin tapaamiset saivat voimaan pahoin, kuten kahden tunnin juttutuokio Kultainen aamunkoitto -puolueen paikallisjohtajan Ioannis Sahinidisin kanssa. Juuri ennen tämän rasistista, kansallismytologista monologia Aittokoski oli tutustunut afganistanilaiseen pakolaisperheeseen, johon hän on yhteydessä yhä.

Viimeistään Brexit-äänestyksen jälkeen Aittokoski ymmärsi, että tällaista poliittista käännekohtaa ei ole Euroopassa nähty sitten Berliinin muurin murtumisen. Mutta tällä kertaa muurit eivät murru vaan nousevat.

Miksi? Väkivallan vuoksi, väkivallan pelosta. Talousahdingon, teknologisen kehityksen, globalisaation, nopean muutoksen vuoksi.

”Epävarmuus saa ihmiset turvautumaan tosi yksinkertaiseen ja ummehtuneeseen ratkaisuun, perinteiseen nationalismiin. Taitavat populistipoliitikot osaavat tökkiä tähän hermoon ja ruokkia sitä entisestään.”

Yhden ranskalaisen kuolemantanssimaalauksen reunassa istuu toimittaja: vakava kirjuri, joka pitää edessämme ”tervehdyttävää peiliä”.

Voisi kai peilin kääntää omaakin naamaa kohti. Samaan aikaan, kun Aittokoski kiersi Eurooppaa ja tottui kuulemaan mitä käsittämättömämpiä valheita poliittisina mielipiteinä, hänkin pudisteli epäuskoisena päätään valehtelevalle tosi-tv-pellelle, joka näytti päässeen Yhdysvaltain presidentinvaalien viihdenumeroksi. Vaalitulos yllätti monet muutkin toimittajat ja asiantuntijat housut kintuissa – jälleen kerran.

”Kaiken jälkeen takaraivoa kalvaa ajatus, että mitkä ovat ne asiat, joita Euroopan tai Suomen osalta ymmärrän väärin tai en ymmärrä? Mitä tapahtuu Ranskan presidentinvaaleissa keväällä?” hän miettii.

Aittokosken mukaan media on arvioinut populismin väärin, koska juttuja on tehty vailla historiaa ja omassa kuplassa.

”Meidän toimittajien pitää pysyä kartalla siitä, mitä tässä maanosassa ja Suomessa tapahtuu. Emme voi vain jutella keskenämme ja asiantuntijoiden kanssa, vaan pitää tehdä ihan perinteistä reportaasia eri puolilla Suomea.”

Ulkomaantoimittajalta vaaditaan nykyään niin paljon sisältöä eri välineisiin, että keikat on Aittokosken mukaan suunniteltava erittäin kurinalaisesti. Ei sekään välttämättä laajenna ymmärrystä, jos joutuu ennalta päättämään työnsä näkökulmat ja tulokset eikä ajattelulle jää aikaa.

Mutta Kuolemantanssi onkin kirja, ja se on toisenlainen: historian ja filosofian syventämä kunnianosoitus jalkatyölle.

Äärinationalistiselle kansanosalle valtamedia on myös vihollinen. Aittokoski ei kuvittele, että Kuolemantanssi pyörtäisi yhdenkään rajojensulkijan päätä. Hänen yleisönsä on toinen: ajattelevat, lukevat ja ymmärrystä kaipaavat ihmiset. Näihin ihmisiin ja demokratiaan hän myös panee toivonsa.

Kirjalle on toinenkin yleisö, mutta se ei ole vielä syntynyt.

”Olen koko elämäni kolunnut kirjastoissa ja löytänyt yli satavuotiaita kirjoja, joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt. Minua kiehtoo ajatus, että joku löytäisi kirjani sadan tai sadanviidenkymmenen vuoden kuluttua ja lukisi sen ajankuvana Euroopasta vuonna 2016. Että se olisi kronikka siitä, mitä Euroopan villinä vuotena tapahtui.”