Totuus löytyy fiktiosta

Kun esikoisteokseni Mediahuora julkaistiin viitisen vuotta sitten, sain jatkuvasti vastata kysymykseen, että kertooko se minusta itsestäni ja onko se totta. Vastasin, että tietenkin.

Kirjailija on nimittäin ammattivalehtelija. Hänen tärkein rikoskumppaninsa on kustannustoimittaja. Yhdessä he pyrkivät luomaan mahdollisimman uskottavan ja aukottoman tarinan, oman versionsa siitä, miten asiat olisivat voineet tapahtua. Kirjailija saattaa käyttää päiväkausia pienen pienten yksityiskohtien selvittämiseen. Lukijat puolestaan rakastavat klaffivirheiden bongailua romaaneista, vaikka niillä ei itse tarinan kannalta olisikaan merkitystä. Jos 1800-luvul-le sijoittuvassa romaanissa kuvaillaan hetekan nitinää, se kieltämättä rikkoo realistisuuden illuusion, jota kirjailija yrittää kaikin keinoin vaalia.

Kun romaani sitten julkaistaan, kirjailija yleensä jännittää lähipiirinsä reaktiota. Vaikka kirjailija ei suoraan omasta elämästään kirjoittaisikaan, hän kirjoittaa aina oman kokemuksensa ja tunne-energiansa läpi. Mistä muusta kirjailija voisi lopulta ammentaa kuin omasta elämästään? Se ei silti tarkoita, että romaania saisi lukea kirjailijan elämää vasten.

Kirjallisuuden vastaanotossa fakta ja fiktio menevät usein pahasti sekaisin. Jos kirjailija kirjoittaa vaikkapa avioerosta tai päihdeongelmasta, ei mediaa kiinnosta itse kirja vaan se, kertooko se kirjailijan omasta elämästä. Toisinaan arvovaltaiset kriitikotkin hairahtuvat etsimään romaaneista yhtymäkohtia kirjailijan elämään.

Jos kirjailija on valmis avautumaan lehdille suhteistaan tai henkilökohtaisista ongelmistaan, hänestä tehdään mielellään juttu, joka tarjoaa lukijoille samaistu-mispintaa. On hämärän peitossa, lisääkö tällainen henkilöitynyt julkisuus kirjamyyntiä, mikä on tietysti se perimmäinen syy, miksi kirjailija suostuu julkisuudessa patsastelemaan. Joskus lukijoiden samaistuminen teokseen on lähes patologista. Moni kirjailija on saanut kuulla lukijalta varastaneensa tämän elämän.

Toisaalta julkisuudessa keskustellaan toistuvasti siitä, onko kirjailijalla oikeus kirjoittaa todella elävistä tai eläneistä henkilöistä. Vuonna 2012 Helsingin Sanomat uutisoi Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-romaanin ”järkyttäneen lähipiiriä”, joka väitti jutussa kirjailijan kirjoittaneen perheen sairaustapauksesta.

Yksi viime vuosien esimerkkitapauksista on myös vuonna 2014 ilmestynyt Mika Terhon Niittyvilla – Pattaya all night long -romaani, jossa kirjailija kuvasi kehitysvammaisten hoitolan asukkaita näiden oikeilla etunimillä. Terho oli itse ollut hoitajana kehitysvammaisten hoitolassa ja Forssan kaupunki katsoi hänen rikkoneen virkasalaisuuttaan. Kustantaja veti romaanin myynnistä ja juttu oli syyteharkinnassa kahden vuoden ajan.

Kirjailijaliitto puolusti kirjailijan vapautta vedoten muun muassa siihen, että romaania on tulkittava nimenomaan fiktiivisenä teoksena. Fiktiivisyys tarkoittaa sitä, että kaunokirjallinen teos ei tavoittele journalismin tai historiankirjoituksen tavoin olemassa olevan maailman kuvaamista, vaan se luo omaehtoisen mahdollisen maailmansa. Suomessa on perustuslaissa turvattu taiteen vapaus. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt taiteilijoiden toimintaa tärkeänä yhteiskunnallisen keskustelun lähteenä ja siksi sananvapauden ydinalueeseen kuuluvana.

Kirjailijaliitto huomautti, että oikeiden nimien tai todellisten esikuvien käytöllä on kirjallisuudessa pitkät perinteet. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas pohjautuu Linnan omiin sotakokemuksiin. Terhon romaanissa esiintyvät henkilöt eivät olleet yleisesti tunnistettavissa vaan mahdollisen yhdenmukaisuuden todellisuuden kanssa voivat havaita ainoastaan ne, jotka muutenkin tietävät, ketkä kyseisessä kehitysvammaisten asuntolassa asuvat. Lopulta Mika Terhoa vastaan ei nostettu syytettä.

Kirjailija on totuuden etsijä. Kirjallisuuden perimmäisenä tavoitteena on kertoa fiktion kautta jotakin, mikä on niin todellista ettei sitä voi millään muulla keinoin kertoa. Siksi kirjailijalla on oltava ehdoton kirjoittamisen vapaus.