Odotettavissa synkkenevää

Luvut ovat niin absurdeja, että tutkija Halil Gürhanlılla on välillä vaikeuksia pitää äänensävynsä vakavana, vaikka aihe on lohduton. Turkissa ainakin 60 000 ihmistä on erotettu työstään heinäkuun 15. päivän vallankaappausyrityksen jälkeen.

Yli 20 000 otettiin kiinni tai pidätettiin. Viranomaiset jahtaavat journalisteja: yhdysvaltalainen CNN raportoi heinäkuun lopussa, että 89 toimittajaa oli määrätty pidätettäviksi ja 24 radio- tai tv-yhtiön toimiluvat peruttu.

Väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa toimiva Gürhanlı sanoo kuitenkin ehkä hieman yllättäen, etteivät vallankaappausyritystä seuranneet puhdistukset merkittävästi huonontaneet toimittajien asemaa. Syy on karu.

”Toimittajien tilanne ja sananvapaus Turkissa olivat surkealla tolalla jo aikaisemmin. Eivät ne olleet yhtään paremmat 14. heinäkuuta.”

Gürhanlı on keskustellut erään toimittajan kanssa, joka oli pidätettynä sekä ennen epäonnistunutta vallankaappausta että sen jälkeen. Journalistin vaara saada potkut on ehkä hieman entistäkin suurempi, mutta kriittiset, riippumattomat toimittajat työskentelevät yhä.

”Turkkilaiset toimittajat ovat olleet koko ajan vaarassa menettää työnsä ja jopa henkensä. Ne, jotka pelkäsivät ennen vallankaappausta, eivät pelkää nyt enempää”, Gürhanlı sanoo.

Turkin journalistien toimintavapaus alkoi Gürhanlın mielestä rapistua keväällä 2013, kun Istanbulin Gezipuistossa oli massiivisia mielenosoituksia.

Esimerkiksi Turkin ulkopuolella hyvin tunnettu Hürriyet-lehti on joutunut palkkaamaan hallitusta myötäileviä kolumnisteja ja toimittaja. Sen kriittinen ote on Gürhanlın mielestä heikentynyt.

”Mutta tämä kaikki tapahtui siis jo aikaisemmin. Ei yhdessä yössä mikään muuttunut.”

Hän ei halua henkilöidä Turkin demokratian rappiota presidentti Recep Tayyip Erdoğaniin vaan koko Turkin hallitukseen. Kyse ei hänestä ole vain islamisaatiosta.

”Turkki ei koskaan ole täysin saavuttanut demokratiaa. Armeija sanoi aina luovansa sekularismia, mutta tosiasiassa sekularistisen valtion unelma ei ikinä toteutunut”, Gürhanlı sanoo.

Hän muistaa 1990-luvun alun ennen AKP-puolueen valtaan tuloa.

”Se oli Turkin vasemmistolle kauheaa aikaa, mutta toisaalta televisiossa näki poliittista satiiria. Ei toimittajia sen takia pidätetty eikä nostettu kunnianloukkausjuttuja.”

Seitsemässä vuodessa AKP-puolueen ollessa vallassa lehdistönvapauden rippeetkin on viety.

”Toki Turkissa jo 1970-luvullakin pidätettiin ja kidutettiin toimittajia. Nykyään toimittajia on vankilassa vähemmän, mutta viimeksi kuluneiden viiden–seitsemän vuoden aikana painostus on toisenlaista”, Gürhanlı sanoo.
 

Gürhanlın mielestä Turkin vallankaappauksen jälkeisistä tapahtumista on Suomessa raportoitu hyvin: on kerrottu yliopistoväen ja toimittajien ahdingosta sekä siitä, keitä hallituksen vallankaappauksesta syyttämät gülenistit ovat.

”Ehkä kaipaisin mediaan vielä kurdien näkökulmaa. Mitä mieltä he ovat, kun heitä on vainottu 30 vuotta ja taas heidät suljetaan pois politiikasta? Ja mitä ajattelee alaviittivähemmistö?”

Turkin tulevaisuudelta Gürhanlı ei odota kummoisia. Hän jakaa turkkilaisen ekonomistin, Harvardin professori Dani Rodrikin näkemyksen, jonka mukaan Turkilla on edessään kaksi tietä: Parhaimmillaan siitä voi tulla Malesian kaltainen maa, jossa on vapaa talous mutta joka ei ole uskonnollisesti, sosiaalisesti eikä poliittisesti vapaa. Pahempi vaihtoehto on Afganistanin kaltainen äärimmäinen jakautuminen.

”Näköpiirissä on vain mustan eri sävyjä. Hallituksen painostus on kovaa.”