Enemmän kuin haastattelu

”Tiesin, että lehteen tarvitaan henkilöjuttu, mutta pää oli ideoista tyhjä. Matkalla palaveriin ajattelin kaverin Facebook-päivitystä: miksi kukaan haluaa osallistua julkiseen keskusteluun? Mietin bloggareita, mutta kirjoitusten aiheet tuntuivat kiinnostavammilta kuin kirjoittajat. Melkein perillä keksin, että Helena Eronen, tietenkin! Alitajunta oli tehnyt töitä”, sanoo Ylioppilaslehden toimittaja Oskari Onninen.

”Eronen suostui haastateltavaksi heti, ja haastattelujen jälkeen tuntui selvältä, ettei hän koputtaisi nokkaansa esimerkiksi suvakkihuoraksi kutsumisesta. Hän suhtautui asioihin sopivan ei-ryppyotsaisesti, mikä on tässä tosikkojen maassa hauskaa.

Featurea on kiva kirjoittaa, koska näkökulma saa näkyä. Juttu kertoo paljon enemmästä kuin Helena Erosesta ja koskee asioita, joita olen miettinyt pitkään. Kuten sitä, miten typerässä valossa media esittää ääripääkeskustelun. Hyvien asioiden ajamiseen liittyvää populismia ei koskaan nosteta esiin. Korneintakaan idealismia ei kyseenalaisteta.

Toiseksi päätoimittajat korostavat, että olemme hyvä media, koska noudatamme Journalistin ohjeita, mutta kohu Erosen hihamerkkiblogauksesta osoittaa, miten luokatonta journalismia niidenkin puitteissa voi tehdä. Kun toimittajilla on kiire haalia ilmiöitä ja niiden ’selityksiä’ kasaan, hämärtyy se, mikä on oikeasti uutta, mikä suunnitelmallista, mikä pelottavaa ja mikä tärkeää.

Juttu on pitkä mutta itselleni aika ’tavallisen kokoinen’. Myös sen kirjoittaminen sujui tavallisesti: venytin aloittamista niin kauan kuin pystyin ja sitten rimpuilin sen kasaan. Aina menee yötöiksi, ja myöhäisyyteni saa ihmiset repimään pelihousujaan. Toisaalta aikapaineessa on tehtävä valmiimpaa, ja yritän ajatella, että joka sekunti jutun parantamiseen kannattaa.

Kirjoitan kotona, enkä edes käy toimituksessa joka päivä. Haluaisin kirjoittaa yhdeltä istumalta, mutta pitkissä jutuissa on pakko nukkua muutama tunti välissä. Kun ensimmäinen versio on kasassa, olo on voitonriemuinen. Silloin tiedän, että pahin on takana.”