Oman kuplan ulkopuolella

Urheiluväkeä ja koko muuta yhteiskuntaa puhutti viime viikolla Teemu Selänteen Twitter-päivitys. Selänne ilmaisi twiitissään tukensa Aleksi Valavuoren Facebook-vuodatukselle, jossa Valavuori suoraviivaiseen tyyliinsä yhdisti turvapaikanhakijat ja seksuaalirikollisuuden.

Muutama urheilutoimitus uskaltautui ottamaan Selänteen kommentteihin kantaa. Muun muassa Helsingin Sanomien Esa Lilja näki ”ärhäkän” twiittailun istuvan huonosti Selänteen henkilöbrändiin, ja kysyi, mitä Anaheim Ducksissa olisi tuumattu, jos Selänne olisi laukonut vastaavia kommentteja peliuransa aikana.

Punnituimpiin puheenvuoroihin kuului Urheilulehden Jari Kupilan verkkohaastattelu, jossa Kupila suhteutti Selänteen kommentteja yleisempään maahanmuuttokeskusteluun ja vaati meiltä kaikilta malttia sekä turvapaikanhakijoiden syyllistämisen välttämistä.

Kupila sanoo näkevänsä ”Teemugaten” varovaisen käsittelyn merkkinä suomalaisen urheilukulttuurin ja urheilumedian ohuudesta. Urheilua ei vieläkään ole totuttu näkemään olennaisena osana yhteiskuntaa, ei yleisössä eikä mediassakaan.

”Urheilutoimitusten perinne on, että yhteiskunnallisia aiheita varotaan. On kuitenkin ilman muuta laajemmin kiinnostava yhteiskunnallinen kysymys, jos noin iso urheilusankari alkaa lähetellä epäselviä viestejä tällaisesta aiheesta”, Kupila sanoo.

”Perussyy urheilutoimitusten varovaisuuteen on urheilun rooli meidän yhteiskunnassamme. Meillä ajatellaan, että urheilu on olemassa siksi, että voitetaan mitaleja ja tehdään ennätyksiä kansakunnalle, edelleen mennään 1930-luvulla ajankohtaisen pienen kansakunnan agendan mukaan. Siksi mediakin on tottunut tekemään jutut lajista riippumatta yhdellä ja samalla kaavalla. Se on ihan toista kuin todellisuus urheilun seuratasolla.”

Media ei tietenkään ole urhei-lun epäselvään julkikuvaan syytön. Kupilan mukaan urheilutoimitusten rooli sen ylläpidossa on kohtuullisen iso.

”Jos kokemukset urheilusta tulevat vain mediasta, niin näyttäähän se ontolta touhulta. Siltä pohjalta voin ymmärtää niitäkin ihmisiä, jotka sanovat vihaavansa urheilua.”

Kupila korostaa, että urheilutoimittamisen kova ydin on hänestäkin edelleen tulosten ja niiden taustojen avaamisessa ja lajianalyysissä. Urheilusuoritusten analyysissä ollaan menty viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana eteenpäin, mutta se on johtanut siihen, että fokus on jopa aiempaa tiukemmin kentällä ja lihassoluissa.

”Urheilusivuilla ei näy se, että urheilu on Suomen laajin kansanliike. Sillä on yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillähän on suunnilleen laivanrakennusteollisuuden liikevaihtokin. Urheiluseurat ovat lasten tärkein kasvuympäristö koulun ja kodin jälkeen. Mutta meille se on vain huippu-urheilua, ei kokonaisuus.”

Kupila myöntää, että hidasta parannusta on urheilun ja yhteiskunnan suhteen perkaamisessakin havaittavissa. Selänteen tapaus ei jättänyt kaikkia urheilutoimittajia sanattomiksi, urheilujohtajien ja urheilun taustalla vaikuttavan politiikan kytköksiä avataan aiem-paa useammin, ja ainakin suurkisojen yhteydessä nostetaan herkästi esiin ihmisoikeuskysymyksiä tai vähemmistöjen oikeuksien problematiikkaa.

”Näkökulmat ovat hiljalleen avartuneet, kun itse arkinen urheilutoiminta on alkanut korostaa ihan muuta kuin pelkkää voittamisen vimmaa. Fiksut toimittajat huomaavat tämän. Mutta tämän saaminen mediatoiminnan arkeen on hidas prosessi. Että oikeasti olisi toimittajia, jotka olisivat urhei-lupolitiikan asiantuntijoita, ja yhteiskunnallista ulottuvuutta pidettäisiin jutuissa mukana säännöllisesti.”