Koukussa ensi kerrasta

”Jankkasin ja jankkasin isälle päästäkseni hevosen selkään. Kun lopulta pääsin, olin katketa onnesta. Se vaan oli niin hienoa – ihan maailman parasta.”

Lapsena vantaalaislähiössä asunut Katja Ståhl havahtui hevosten olemassaoloon vasta, kun hänen isänsä muutti Hämeenlinnaan Aulangon tallin naapuriin – mutta sitten se olikin menoa. Seuraavaksi piti vaatia ratsastuksen alkeiskurssi äidiltä, joka ei tahtonut lämmetä kalliille harrastukselle.

”Nyt on yhdessä naurettu sille, kun hän sanoi, että viitsiikö sulle ostaa varusteita, kun kohta kuitenkin lopetat.”

Nykyään Ståhlilla on oma hevonen Unna, joka synnytti keväällä varsan. Ståhl aikoo pitää myös sen, jotta hänellä ja etenkin tyttärellä on ratsu sittenkin, kun Unna jää eläkkeelle.

Lastensa pikkulapsivuosina Ståhl sai harrastuksen mahtumaan kalenteriin kuljettamalla heitä mukanaan talleilla, samoin koiraa. Nykyään mukana on useimmiten kaksi koiraa, vehnäterrieri Mimmi ja australianpaimenkoira Pipsa.

Unna-hevonen asuu Kirkkonummella tallilla, jossa hintaan kuuluvat ruoka ja perusulkoilu. Ståhl itse käy ratsastamassa ja huoltamassa sitä monta kertaa viikossa, viime aikoina joka päivä, kun tammaa kuntoutetaan varsomisesta.

Ståhl sanoo hevoshommien olevan vastapainoa ihan kaikelle ja ennemmin sisäinen pakko kuin harrastus.

”Ilman hevosia olisi vähän kuin lakkaisi nukkumasta tai syömästä. Tämä ei ole pelkkää ratsastusta vaan eläinten läsnäoloa. Itse asiassa ratsastus on tuuria, joka voi olla pitkäänkin pois, jos hevonen ei ole kunnossa.”

Viime aikoina harrastuksesta on tullut myös yksi Ståhlin töistä, kun hänen hevos-bloginsa pyydettiin Apu-lehden blogeihin.

Vaikka tallilla vitsaillaan hevosten voittavan ihmiset, oikeasti siellä käyminen on myös mukava sosiaalinen tapahtuma. Ihmisten kohtaamiset ovat rentoja, kun keskiössä ovat hevoset, eivät iät tai tittelit.

Kun Ståhl puhuu Unnalle, hevonen tuntuu ymmärtävän. Vuosikymmenet hevosten kanssa ovat opettaneet Ståhlin tulkitsemaan niitä eleistä ja asennoista. Etenkin oman hevosen ostettuaan hän huomasi, että kun hevoseen uskaltaa luottaa, se luottaa takaisin ja rentoutuu. Unna on Ståhlin kolmas hevonen.

Toisinaan iltapimeällä tihkusateella ratsastusmotivaatio ei ole ihan timanttia. Huipussaan kokemus on kirkkaana syyspäivänä, kun mennään metsässä, katsellaan valkohäntäpeuroja, jutellaan.

Ainoa oikeasti huono puoli harrastuksessa on, että siihen menee ”helvetisti rahaa”. Silti Ståhl on sitä mieltä, että sijoitus kannattaa.

”Mikä olisi viisaampi rahareikä kuin tällainen, joka kumuloi omaa mielenterveyttä?”