Leipää rockmediasta

Elämä on proosallista. Nyt on kaikki helppoa kuin Ramonesin soittaminen, mutta sijaisen pesti Journalistissa loppuu muutaman kuukauden päästä. Leipää joutuu ostamaan sen jälkeenkin.

Olisi myös ikäkriisiä. Saisinko nuoruuteni takaisin, jos menisin takaisin sinne, mistä toimittajanura alkoi: kirjoittamaan bändeistä, levyistä, festareista?

En ehkä saisi, mutta saisiko sillä elätettyä itsensä?

Jos media on muutenkin kriisissä, hyvin ei mene rockmediallakaan. Alan lehdistä Sue on lopetettu, Rumban ilmestymistiheyttä harvennettu, Soundi nyt on jotakuinkin ennallaan.

Yritetään silti katsoa eteenpäin. Oma rockskribentin urani hiipui 2000-luvun koittaessa, enkä tiedä alasta enää mitään. Kenelläkään ei varmasti ole minulle hommia, joten on paras perustaa oma media. Päätän kysellä aktiivisemmilta tekijöiltä, millainen rockjulkaisu tai -media voisi vielä nousta lentoon.

Tapaan ensin Popmedia Oy:n omistuksessa olevien entisten verivihollisten Soundin ja Rumban nykyiset johtomiehet Mikko Meriläisen ja Saku Schildtin sekä Suomi-punkista kirjan vastikään julkaisseen freelacetoimittaja Mervi Vuorelan.

Myöhemmin jututan jo kuopatun Nuorgam-musasaitin puuhamiehen Matti Markkolan, pitkän linjan freelancerin, viisi vuotta Rumbaa tehneen Janne Flinkkilän ja uuden musiikkilehden perustamista yrittäneen Tero Alangon.

Kysyn heiltä, millainen julkaisu minun on perustettava, jos haluan tienata edes jotakin.

Tunnelma on keskusteluissa yllättävän optimistinen. Ajatuksia ainakin on. Ehkä kaikki tämän jutun ideoista eivät ole kannattavasti toteutettavissa. Varmaa on, että jotkut ovat.

1. Klikkiviihde

Ensimmäinen vaihtoehto uudeksi musiikkimediakseni on se yksinkertaisin. Vaikka Suomessa jo on Stara.fi, raatini arvioi lähes yksimielisesti, että isoihin artisteihin keskittyvälle riittävän viihteelliselle nettisaitille olisi yhä markkinoita.

”Musiikkitoimittajat haluavat tehdä analyyttistä journalismia”, Rumban vt. päätoimittaja Saku Schildt sanoo.

”Mutta onko fanitusmeiningillä tehdylle viihteelle edelleen tilausta? Hyväntuulisia juttuja, joita artisti sitten jakaa somessa omalle fanikunnalleen, tyyliin ’Suosikkiräppäri valitsee kuumimmat naisten alusvaatteet’”.

”Oma havaintoni on, että kannattavalle sivustolle tarvitaan satoja tuhansia kävijöitä. Se tarkoittaa paljon viihteellistä viraalisisältöä. Koska tekisit lähtökohtaisesti pienellä porukalla, sinun pitäisi tehdä päivässä tyyliin kuusi juttua”, Schildt sanoo.

Klikkihakuinen viihdesivusto ei ajatuksena nostata hurraahuutoja.

”Olisi hienoa, jos joku alkaisi miettiä netin arvoa muuten kuin puhtaalla kävijämäärällä. Täytyyhän sen tiedon olla mainostajille arvokasta, jos on vaikka vain 20 000 – 30 000 kävijää päivässä ja tiedetään keitä ne ovat”, Soundin päätoimittaja Mikko Meriläinen pohtii.

Schildt myöntää Rumbankin kokeilleen klikkijuttuja verkkolehdessään.

”Teimme esimerkiksi ’härskit musavideot’ -juttuja. Jengihän luki niitä hulluna.”

Freelancetoimittaja Janne Flinkkilä ei innostu uudesta Stara.fistä.

”Jos kilpaillaan näkyvyydestä Facebook-virrassa Staran, Buzzfeedin ja Mitävittua.fi:n kanssa, samalla kilpaillaan myös CandyCrush -pelien sun muiden sovellusten kanssa, joilla puhelinta räplätessä tapetaan aikaa.”

2. Uusi Nuorgam

Nykyisin Ilta-Sanomien sosiaalisen median tuottajana työskentelevä Matti Markkola oli yksi vuosina 2011  –  2013 verkossa toimineen Nuorgamin tekijöistä. Sivusto ehti haastamaan ja monessa asiassa päihittämäänkin perinteiset musiikkimediat. Toisaalta Nuorgam ärsytti elitismillään monia.

Markkola sanoo nyt, että yhdistyspohjalta tehdystä Nuorgamista olisi voinut tehdä bisneksen.

”Se oli jo ajautumassa kaupalliseksi tuotteeksi. Monet isot ja laadukkaat brändit ottivat yhteyttä, että ’haluaisimme tehdä yhteistyötä ja näkyä teidän sivuillanne’. Olisi ollut tyhmää sanoa ei.”

Hiukan paradoksaalisesti Nuorgam silti kaatui osittain juuri tähän kiinostukseen.

”Emme halunneet tai uskaltaneet, eikä ollut tarvettakaan kokeilla bisneksen kantavuutta. Emme jaksaneet sitä showta. Olin silloinkin päiväduunissa. Jos olisin ollut työtön 24-vuotias media-assistentti, jolla olisi mennyt noin lujaa, niin toki olisin perustanut firman ja katsonut, mihin se menee”, Markkola muistelee.

Markkola muistuttaa, että ajat olivat pari vuotta sitten toiset kuin nyt.

”Silloin oli vielä edes hiukan kokeellista mediarahaa liikkeellä. Toisaalta, jos nyt saisi julkaisun pysymään pinnalla, se menestyisi hyvin nousukauden tullessa.”

Voisiko Nuorgamille perustaa seuraajan? Markkola sanoo, että heti alkuun kannattaisi miettiä mahdollisuuksia myydä ja tuotteistaa omaa osaamista.

”Että miten sitä brändiä pystyy hyödyntämään. Nuorgam oli jossain vaiheessa saatu uskottavaksi julkaisuksi, josta ihmisillä oli hyvää sanottavaa. Sellaisella brändillä pitäisi tehdä kirjoja, pelejä, appseja ja radio-ohjelmia – olla mukana kaikkialla.”

Mainonnan kohdentamista kannattaisi miettiä muuten kuin perinteisesti, Markkola sanoo.

”Meitä lukivat kolmekymppiset perheenisät ja äidit. Aina kuvitellaan, että jos kolmekymppinen on kiinnostunut musiikista, sille pitää myydä bassoja tai plektroja. Ei! Ostan kaupasta banaaneja ja vaippoja, miksi ei mainostettaisi niitä?”

Moni piti Nuorgamia elitistisenä, mutta Markkola muistuttaa sivuston kirjoittaneen myös tunnetuista yhtyeistä AC/DC:stä alkaen.

”Mutta olen Ilta-Sanomissa alkanut ymmärtää eri tavalla suomalaista ihmistä. Kikkailu, ironia ja sarkasmi ovat sairaan vaikeita lajeja.”

3. Fanzinesta kasvattaminen

Turkulainen ilmaisjakelulehti Sue lopetti toimintansa vuoden 2014 loppupuolella. Se oli tunnetuin ja hyvä esimerkki pienlehdestä valtakunnalliseksi rocklehdeksi kasvaneesta julkaisusta. Olisiko vastaavanlainen, pitkää pinnaa vaativa kannattavasti kasvaminen edelleen mahdollinen reitti?

Mervi Vuorela puhuu paljon merkittäväksi musiikkimediaksi itsessään nuosseen Punk In Finland -keskustelufoorumin (PIF) anarkistisesta ideamyllystä. Kunpa sen kahjon energian voisi valjastaa oikean julkaisun käyttöön!

Tai rakentaa sen pohjalle radioaseman. Fiilistelemme, että musiikistakaan ei tarvitsisi maksaa teostomaksuja, jos äänittäisi spiikit nettiin podcastiksi ja käskisi kuulijoiden kuunnella musiikin itse Spotifysta. Kätevää, joskin tuskin kovin liiketoimintakelpoinen idea. Silti PIF:n ideamyllystä voisi olla opittavaa minkä tahansa toimituksen ideointiin.

Vuorela huomauttaa pienlehti- eli fanzinekulttuurin voivan Suomessa juuri nyt hyvin. Myös Meriläinen ja Schildt myöntävät lukevansa uusista pienlehdistä mielenkiintoisimpia, Kuumaa linjaa ja Jari Aarniota. Voisiko sellaiselta pohjalta kasvattaa jotakin kaupallista?

”Näen, että fanikulma tulee mediassa vain lisääntymään”, Vuorela sanoo.

”Aletaan tuottaa yhä erikoistuneempaa sisältöä, samaan tapaan kuin levykaupat erikoistuvat. Jengi haluaa tehdä fanzinejä. On kyllästytty siihen, että monet musiikkijutut kuulostavat tiedotteelta.”

Fanzinea on tietenkin aika vaikea ajatella perustavansa tienaamisajatuksella.Jos asuntolainat on maksettava jo nyt, eiajatus vuosien päästä kenties saatavista voitoista lämmitä. Mutta ehkä kädestä käteen myymällä voisi tienata jonkin pienen osan elannostaan.

4. Näyttävä kuvalehti

Musiikkilehtien valta määritellä mikä on kiinnostavaa on musiikin ja musiikkiblogien saatavuuden räjähdysmäisen paranemisen vuoksi viime vuosina kaventunut jopa Englannissa. New Musical Expressin tilaajamäärä romahti ennen ilmaisjakeluun siirtymistä 15 000:een. Lehden myyttisestä kyvystä nostaa bändejä kansijutun avulla suosioon ei ole jäljellä mitään. Kaiken lisäksi ilmais-NME tulee kirjoittamaan laajemmin lifestylesta.

Astetta paremmin voivat nostalgiset, laadukkaista kirjoittajista ja riskittömistä aihevalinnoista tunnetut kuukausittaiset paksut kuvalehtiraamatut Mojo ja Uncut. Toki esimerkiksi Mojon levikki (noin 70 000) on sekin hyvin pieni. Suomessa tämän suuntaista uudistusta yritti vuosina 2006 – 2008 perinteinen Rytmi. Linjasta luovuttiin, ja lopulta Rytmi sulautettiin vuonna 2013 Soundiin.

Olisiko tästä silti johonkin? Maksukykyiseen ikään ehtineen, taaksepäin katsovan rock-kansanosan luulisi kiinnostavan mainostajiakin.

Pitkään Soundiin kirjoittanut Tero Alanko oli viime vuonna mukana toteutumatta jääneessä lehtikonseptissa, eräänlaisessa Suomen Mojossa. Laatuun panostava printtinä ja verkkoversiona julkaistava Ringo olisi suunnattu yli 35-vuotiaille musadiggareille. Lehti olisi katsonut menneisyyteen, mutta olisi raportoinut myös nykymusiikin ilmiöistä.

Alanko kertoo, että kustantajat eivät ole tyrmänneet lehteä, vaikkei julkaisijaa toistaiseksi ole löytynyt. Yrityksistä ei ole puuttunut rock’n’rolliakaan.

”Eräs julkaisujohtaja tuli Tampereelle valmiiksi humalassa. Ilta loppui siihen, että hän kusi hotellin käytävälle. Myöhemmin kustantaja oli sitä mieltä, ettei haluakaan lähteä mukaan.”

Alanko ei haaveile rahantekokoneesta.

”Ajatuksena on, että Ringosta saisi toimeentulon 2 –3 ihmistä ja avustajille maksettaisiin kunnon korvaukset. Popmediahan ei maksa.”

5. Vloggaaminen

Matti Markkola huomauttaa, että ainakin yksi kulttuuri- ja viihdejournalismin trendeistä odottaa yhä rantautumistaan suomalaiseen musiikkijournalismiin: videoblogit eli vlogit. Markkola sanoo, että puhumalla tarpeeksi kiinnostavasti kuuntelemastaan musiikista vaikkapa omalla youtube-kanavallaan voisi tienata.

”Jos joku nyt alkaisi tehdä tätä, se voisi olla kova juttu. Siellä se mediaraha liikkuu, kaikki brändit ovat kiinnostuneita vlogeista. Ne ovat isoja medioita itsessään.”

6. Go english

Varsinkin suomalainen raskas rock on kova sana ulkomailla. Suomalaista musiikkia englanniksi käsittelevää lehteä ei kuitenkaan ole olemassa. Nyt löytyy konsepti, josta Rumban Schildt ja Soundin Meriläinen innostuvat.

”Kun asuu täällä, pystyy aika helposti saamaan vaikka Children Of Bodomin haastattelun”, Schildt tietää.

”Onko yhtäkään suomalaista englanninkielistä musalehteä? Ei ainakaan sellaista, joka olisi journalistisesti painava”, Mervi Vuorela sanoo.

Tällaiseen hankkeeseen olisi mahdollista saada rahaakin, esimerkiksi vientiponnistuksia tukevalta Music Finlandilta.

”Sitä voisi vähän profiloida niin, että Saksaan ja Japaniin kirjoitettaisiin eri bändeistä. Mutta järkevintä tämä olisi meidän (Popmedia Oy:n) tehdä, kun on jutut jo valmiina. Miksi niitä ei voisi kääntää? Ruvetaan tekemään!”, Meriläinen sanoo.

”Muutenkin, jos joku haaveilee musiikkitoimittajaksi tulemisesta antaisin vinkiksi, että ala treenata englanniksi kirjoittamista. Se avaisi peliä helkkaristi. Sitten vaan tarjoutumaan Metal Hammerin Suomen-kirjeenvaihtajaksi”, Schildt linjaa.

7. Monikanavainen multibrändi

Miksi lopultakin olla verkkosivusto tai printtilehti, kun voi olla kaikkea? Näin kysyy Nuorgamin taustalla vaikuttanut Matti Markkola ja nostaa esimerkiksi musiikkimediana ja ilmaislehtenä aloittaneen yhdysvaltalaisen Vicen.

”Nykyään jotkut kuluttavat Vicen dokumenttielokuvia ja jotkut käyvät niiden sivuilla lukemassa juttuja mistä hyvänsä. Siellä voi olla huolella brändättyjä tähtitoimittajia, mutta ennen kaikkea Vicen brändillä myydään kaikkea. Isot kuluttajabrändit, jotka ovat vähän kujalla siitä mitä tekisivät, menevät Vicen mediatoimistoon ja niille keksitään siellä jotain coolia.”

Markkola huomauttaa, että uutta musiikkimediaa perustettaessa voi olla aluksi syytä keskittyä jonkin yhden ja yksinkertaisen asian tekemiseen. On kuitenkin syytä olla henkisesti valmiita levittäytymään, hiukan niin kuin journalismin ulkopuolella Duudsonit.

”Duudsoneilla on joskus ohjelma Maikkarilla, joskus Nelosella, joskus Subilla. Yhtäkkiä he poseeraavat Aku Ankan kanssa tai mainostavat jotain kulutustuotetta. Tuolla tavalla musiikkimediakin voisi toimia. Sinä ja minä voitaisiin olla joku Vanhat möhömahat. Ei olisi mitään paikkaa, jossa sitä olisimme,vaan se olisi yhteinen brändimme. Siinä ei tietenkään olisi mitään järkeä. Muttase voisi toimia, jos olisimme nuoria ja kauniita.”

Pääkuva: Soundin Mikko Meriläinen (vas.) ja Rumban Saku Schildt ottelevat nykyisin samassa joukkueessa. Freetoimittaja Mervi Vuorelaa ovat työllistäneet molemmat Popmedian lehdet.