Journalismi

Kivan palautteen päivä

Positiivisen palautteen antaminen on yllättävän vaikeaa. Pasi Kivioja ylitti kynnyksen ja antoi tutuille jatuntemattomille journalisteille myönteistä palautetta. Milloin itse viimeksi kiitit kollegaasi hyvästä työstä?

MTV:n päätoimittaja Merja Ylä-Anttila muisteli taannoisessa Facebook-päivityksessään, miten palautteen saaminen on muuttunut.

”Ennen oli toimittajan työ erilaista.Palautetta sai lähinnä jutun kohteilta, ja lankapuhelimet kävivät kuumina. Katsojapalautetta tulvi, vaalitenttien jälkeen haistateltiin. Some-palaute on tuonut yleisön enemmän iholle ja kollegiaalisen palautteen ja ripityksen tähän päälle. Jaksamista vaan kaikille.”

Ylä-Anttilasta tuntui, että toimittajat kaipaisivat rakentavan kritiikin rinnalle myös enemmän tukea ja kannustusta. Entä jos käyttäisimme yhden päivän siihen, että vain kiittäisimme kollegoita? Miten se muuttaisi maailmaa?

Päätin kokeilla myönteisen palautteen antamista jatkuvan mediakriittisen pommituksen sijaan. Toki usein tulee kiiteltyä kollegoita hyvistä jutuista somessa ja blogeissa, mutta oikean sähköpostikiitoksen värkkääminen osoittaisi todellista kunnioitusta jutun tekijää kohtaan.

Ensimmäinen kynnys kiitoksen antamisessa on kuitenkin nolouden voittaminen. Tiedättehän tunteen: tekisi mieli kiittää ennestään tuntematonta kollegaa hyvästä työtä, mutta sitten iskee epävarmuus: Kirjoitanko lyhyesti vai pitkästi? Onko tämä sopivaa vai liian tungettelevaa? Pitääkö hän minua ihan kahjona? Entä jos hän ei vastaakaan?

Velvoittaako tämä moikkaamaan tavatessamme?

Toinen kynnys on omien ajatusten puhdistaminen vinoilusta, veetuilusta ja kaikesta sarkasmista. Tottahan monilla meistä on taito ylistämällä alistaa ja kätkeä kiitoksemme ironisten letkautusten taakse. Nyt olisi tavoitteena ihan vain vilpitön kiitos hyvästä jutusta.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

 

Ensimmäinen kiva palaute lähtee kolumnistille Kansan Uutisiin. En yleensä lue Kansan Uutisia, mutta nyt on somessa kiertänyt kerrassaan mainio juttu.

”Haluan kiittää Kansan Uutisissa julkaistusta kolumnistasi. Onnistuit sisällyttämään pieneen merkkimäärään hyviä oivalluksia ja syvällistä analyysia – huumoria ja itseironiaa unohtamatta”.

Lopuksi toivotan kirjoittajalle hauskaa viikonloppua ja menestystä uralle.

Signeeraan viestin koko nimelläni, sillä en halua antaa liian tuttavallista vaikutelmaa tuttavuutemme aluksi.

Painan sendiä. Nolottaa pikkuisen.

Seuraavana päivänä toimittajalta tulee ilahtuneen oloinen vastaus ja kiitokset kehuista. Hän on allekirjoittanut viestin pelkällä etunimellään ja toivottaa hauskaa viikonloppua ja menestystä minullekin.

Tämähän meni ihan hyvin.

Rohkaistun ja alan väsätä kehuja Helsingin Sanomien toimittajalle, jota en tunne ennestään. Hänen juttuaan on jaettu valtavasti somessa, joten hän on varmaan jo aivan turtunut ylistykseen. Kannattaako sellaista ihmistä kehua enempää? Egohan sillä räjähtää.

”Haluan kiittää Helsingin Sanomissa julkaistusta jutustasi. Hyvin kirjoitettu tarina alusta loppuun. Sisältää inhimillistä koskettavuutta ja tutkivan journalismin parhaita käytäntöjä samassa paketissa – harvoin näkee tällaista yhdistelmää. Minusta tarina on hyvä, jos lukija jää miettimään sen syvempiä merkityksiä. Keep up the good work!”

Toimittajalta tulee myöhemmin illalla ”suuri kiitos palautteesta” ja pieni selostus juttuprosessin kulusta. Hänkin vaikuttaa hyvin ilahtuneelta viestistäni.

 

Kysyn Facebookissa journalistikavereil-tani, milloin ja miksi he ovat kehuneet kollegaansa. Jo viidennessä kommentissa kyseenalaistetaan ensimmäisen kehujan tarkoitusperät. Sitten alkaa nahistelu ja verbaalinen mittelö. Varsin yleinen ilmiö: aina jos joku kehuu julkisesti jotakuta, hyvin nopeasti ilmaantuu joku toinen, joka pyrkii mitätöimään kehujen perusteet tai niiden kohteen.

Miksi kehut pitää pilata kritiikillä?

”Journalistien tapa antaa palautetta toisilleen eroaa muista ammattiryhmistä siinä, että toimittajat ovat äärettömän intellektuaaleja ja kriittisiä. Se on työssä etu mutta saattaa kääntyä myös heikkoudeksi, jos kriittisyyttä ei pysty loiventamaan myötätunnolla”, sanoo monien erilaisten työyhteisöjen kanssa töitä tehnyt Eeva-Maria Kytönen johdon konsultointiyhtiö NeuroLeadership Groupista.

Kytösen mukaan huonolla tolalla olevista asioista on pystyttävä puhumaan, mutta huomiota pitäisi kiinnittää tapaan, miten se tehdään. Hän vertaa palautteen antamista pienten lasten kannustamiseen.

”Lasten kehittymisestä tiedämme, mikä merkitys on myönteisen palautteen antamisella. Vanhemmat reagoivat haparoiviin askeleisiin ja pyllähdyksiin sanomalla ’Vau, hienosti lähdit liikkeelle!’ Kukaan ei sano ’Mikä räkänokka!’”

Kytösen mukaan aivot tarvitsevat tavoitteen suuntaisen toiminnan huomaamista ja vahvistamista.

”Se on ihan fysiologinen asia. Kun orastavat hermoverkot rakentavat aivoihin uusia yhteyksiä, ne vaativat vahvistuakseen myönteistä huomiota.”

Kytönen muistuttaa, että kipakoin kriitikko asuu usein oman pään sisällä. Se on huono asia.

”Hyvän tekemisen meininki, myönteinen olo, saa aikaan sen, että ihminen on luova ja pystyy toimimaan tehokkaasti muiden kanssa. Tämän hyvän fiiliksen synnyttää ihmisen oma kokemus edistymisestä.”

 

Opettajana ja toimittajana työskennellyt päätoimittaja Katri Hämäläinen näkee selvän eron journalistien palautekulttuurissa suhteessa muihin aloihin.

”Kahden ammatin kokemuksella: toimittajat ovat töykeämpiä ja itsekeskeisempiä. Vaikka paljon on silti alalla kivoja tyyppejä ja hyviä ystäviä.”

Entinen toimittaja Ahti Terhemaa nostaa esiin toimitusten erikoisuuden– aamupalaverit.

”Toimituksen aamupalaverissa on palauteosio, mutta se manerisoituu. Muun konttorityön palaute voi unohtua täysin.”

Omat havaintoni tukevat manerisoitumista. Oikeastaan koko tämän jutun idea lähti jo vuosia sitten erään toimituksen aamupalautteesta, joka oli jämähtänyt ”Kiva lukujuttu” -tasolle. Märkäkorvaisena toimittajan alkiona ärsyynnyin pomojen ihan kiva -palautteista ja kirjoitin toimituksen sähköpostiin ivaelman otsikolla ”Kivan palautteen päivä”. Kehuin siinä koko päivän lehteä kivaksi.

Se kuulemma herätti jonkin verran ärtymystä, ja minua neuvottiin olemaan tekemättä sitä toiste.

Monenlaisia toimituksellisia palautekäytäntöjä on tullut nähtyä. Joskus kollektiivisen sisältöpalautteen antaminen on keskitetty vain toimituksen johdon käsiin. Joskus taas palautevuoro kiertää osastoilla, joskus palautetta tilataan lukijapaneeleilta. Kaikkia tapoja yhdistää se, ettei palautetta saa toimituksen mielestä ikinä riittävästi eikä sen laatuun olla tyytyväisiä.

Jotkin osa-alueet voivat jäädä palautteessa kokonaan huomiotta, tai sitten esimiehet äityvät ylistämään omien nerokkaiden ideoidensa fantastista toteutusta. Jonkun jutut mainitaan palautteessa aina, jonkun toisen ei ikinä. Väärin kehuttu siis.

Ilta-Sanomissa ja Iltalehdessä on muis-teltu hilpeästi päätoimittaja Reijo Ruokasen lakonisia ”Leipis ok” -palautteita, jotka hänen mukaansa eivät ole kehuja vaan arvioita. Leipis on ok, jos siinä ei ole moitittavaa mutta ei mitään erityisen kehun arvoistakaan, eli leipäteksti on silloin ohjeistuksen mukainen.

Pahinta työmotivaation kannalta on se, ettei saa työstään lainkaan palautetta. Silloin ”Leipis ok” -maininta voi tuntua suorastaan vuolaalta luonnehdinnalta.

 

Yksi merkittävä este kollegoiden kehumiselle on perisuomalainen ajattelutapa, että liika suitsutus voi ”nousta päähän”. Myös ansiotonta arvonnousua ja kilpailijan menekin edistämistä on pyritty estämään kehumisesta pidättäytymisellä.

Tietokirjailija ja pappi Jaakko Heinimäki sanoi joskus radiossa, että ihminen on kateellinen sille, mitä itse haluaisi olla. Ja helpompi on kehua vähän oman alueensa viereisiä, kauempana olevia.

”Osa toimittajista on hyvin kilpailuhenkisiä, mikä estää kehumasta kollegoita. Kiima, kauna ja kateus pyörittävät Suomea, kuten eräs kollega tapaa sanoa. Jos kehutaan, sanotaan, että ’Oli hyvä juttu’. Itse kaipaisin enemmän perusteluita, miksi juttu oli jonkun mielestä hyvä tai huono. Näin palautteesta olisi enemmän hyötyä jatkon kannalta”, muistuttaa radiotoimittaja Saara Larkio.

Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi sanoo kehuvansa usein, mutta toimittajat ovat huonoja vastaanottamaan kohteliaisuuksia.

”Heti luullaan, että tuliko nyt liian hampaaton juttu, kun esimerkiksi haastateltava kiittää. Tai oliko juttu liian puolueellinen, kun se kosketti jotain samoin ajattelevaa. Ehkä meitä kehuttaisiin useammin, jos vain sanoisimme: ’Kiitos, kiva kuulla!’”

Lähetän palautetta myös Avun eläköityneelle toimittajalle.

”Haluan kiittää kerrassaan mainiosta haastattelustasi Apu-lehdessä – olkoonkin, että juttu oli tehty jo 20 vuotta sitten. Onnistuit jotenkin tavattoman hyvin tallentamaan ja välittämään kirjoitetun tekstin kautta haastateltavan maanisuuden ja komiikantajun sekä luonnehtimaan häntä monipuolisesti ja eläväisesti.”

Saan toimittajalta viestiini pitkän ja iloisen vastauksen.

Laitan myönteisen viestin myös tutulle toimittajalle Aamulehteen. Häneltä tulee ytimekäs vastaus: ”Kiitos.”

Ei se tuon enempää vaadi – kehuminen ja siihen vastaaminen.

Kollegan aito ilahtuminen tuo itsellekin hyvän mielen. Suosittelen kokeilemaan jo tänään.

Miten olet kehunut kollegaa?

”Viimeksi taisin kehua radiokollega
Larissa Lehmusvirtaa kiusaamisen vastaiseen tapahtumaan liittyvän radiohaastattelun toteutuksesta. Haluan
kehua kollegan viikossa, ja minusta enemmänkin voisi kannustaa työkavereita. Ei se ole itseltä pois.”
Toimittaja, radiojuontaja Saara Larkio

”Ainakin kerran lähetin Pietiläisen
Tuomolle palautetta hyvästä pyöräilykolumnista ja sitten Jussi Pulliselle, koska hän kirjoitti mielestäni oikein siitä, kun
Pasi Nurminen kaatui kännissä lentokoneesta kenttään. Hän kirjoitti siis alkoholistiperheen lapsen näkökulmasta.”
Entinen toimittaja Eeva Ketvel

”Viimeksi eilen kehuin entistä kuvatoimittajakollegaani Pia Hauskaviitaa
siitä, että oli mahtavaa päästä uudistamaan toimintatapoja hänen kanssaan. Yksin asiat eivät oikein uudistu ja oli
kivaa, kun sai tehdä töitä uudistushenkisen työkaverin kanssa.”
Kuvatoimittaja Henna Dalman

Pasi Kivioja

Lue lisää aiheista: