Ammattikunnan sokea piste

Suomea pidetään yhtenä tasa-arvon mallimaista. Samanaikaisesti työelämän sukupuolenmukainen eriytyminen on meillä voimakasta. Sairaanhoitajat ovat yhä edelleen todennäköisimmin naisia, kun taas paperikoneiden käyttäjistä suurin osa on miehiä.

Toimittajina naiset ja miehet ovat kuitenkin tehneet samaa työtä vuosikymmenten ajan. Kun alan naisistuminen lähti liikkeelle 1960-luvun lopulla, toimituksiin palkatut nuoret naiset eivät päätyneet yksinomaan aikakauslehtiin tai viihdesivujen toimittajiksi. Miesten tavoin naiset tekivät uutistoimittajan työtä ja raportoivat esimerkiksi onnettomuuksista.

Sen sijaan yleisön mielissä asenteet eivät muuttuneet yhtä nopeasti. Lähes jokainen toimittajanainen joutui jossain vaiheessa uraansa vastaamaan puheluun, jossa soittaja vaati puhelimeen oikeaa eli miestoimittajaa.

Haastattelin viime vuoden aikana viittäkymmentä toimittajanaista ja kysyin heidän kokemuksiaan ammatin tasa-arvoisuudesta. Osa haastatelluista on jo siirtynyt eläkkeelle, osa vasta aloittelee uraansa. Haastatteluja yhdistävä tekijä on ollut kokemus ammatin suhteellisen hyvästä tasa-arvotilanteesta.

Ajatus juontaa juurensa 1960-luvun lopulle, jolloin tasa-arvon mittana pidettiin naisten lukumäärää. Esimerkiksi toimittajakoulutuksen grand old man Antero Okkonen viittasi Suomen Lehdistöön kirjoittamissaan teksteissä suomalaisten toimittajanaisten muita länsimaita suhteellisesti suurempaan määrään todeten samalla, että roolikeskustelun aikahan oli jo ohi.

Samaan aikaan naisten urakehitys polki paikallaan, ja naisille maksettiin yleisesti miehiä heikompaa palkkaa. Aikansa kontekstissa ammatti oli naisille kuitenkin palkkaukseltaan ja uramahdollisuuksiltaan houkutteleva.

Journalistiliiton tekemien tasa-arvoselvitysten mukaan ammatin tasa-arvotilanne on edistynyt 2000-luvulla koko ajan. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi päätoimittajakunnan sukupuolijakauman tasautumisena. Yhä useampi päätoimittaja on nykyään nainen.

Puhe palkkatasa-arvosta ja naisten urakehityksestä onkin ollut keskeisin teema, jonka kautta tasa-arvokeskustelua on ammatissa käyty. Muutamat ikakauslehdentoimittajat esimerkiksi peräänkuuluttivat samapalkkaisuutta jo 1960-luvulla. Pääkaupunkiseudulla naiset puolestaan verkostoituivat 2000-luvulla vaatimaan tasavertaisia mahdollisuuksia päällikön paikoille.

Kritiikin kärki näyttää kuitenkin taittuneen aina varsin nopeasti, kun ääni on saatu kuuluviin. Hektisen työn tiimellyksessä pitkäjänteiseen tasa-arvokeskusteluun ei ole koettu tarvetta.

Keskittyminen helposti mitattavissa oleviin tasa-arvo-ongelmiin näyttää myös kangistaneen keskustelun. Palkkaerot ja urakehityksen esteet mitätöidään tutuksi tulleilla perusteluilla. Erojen todistettavan kapenemisen jälkeen on helppo tuudittautua siihen, että tasa-arvo on jo saavutettu.

Epäkohtia esiintyy kuitenkin edelleen arjen pienissä valinnoissa. Esimerkiksi osa 2000-luvulla alalle tulleista toimittajista koki, että kesätoimittajia ohjataan aihepiirien pariin sukupuolen mukaan.

Pian aihealue alkaa tehtävänjaossa näyttäytyä erityisenä osaamisalueena. Päivähoidosta tai vanhusten oloista kirjoittanut toimittajanalku saa seurattavakseen sosiaaliset aiheet, vaikka ei välttämättä itse olisi niistä kiinnostunut.

Pienillä valinnoilla voi myös olla kauaskantoiset seuraukset. Ainakaan päätoimittajaksi ei yleensä edetä sosiaalipuolen aiheista tai viihdejuttuja kirjoittamalla.

Useampi eri vuosikymmenillä työskennellyt haastateltava totesi, että toimittajan pitää olla kriittinen, mutta toimituksissa ei saa olla liian kriittinen. Muuten saa helposti vaikean maineen, eivätkä etenkään ”hankalat akat” ole suosiossa.

Kaksijakoinen suhtautuminen kriittisyyteen näkyy esimerkiksi palkkakeskustelussa. Toimittajat varovat muiden ammattiryhmien tavoin paljastamasta palkkansa suuruutta. Lähimpien työtovereiden palkkoja ei useinkaan tiedetä.

Avoin keskustelu palkoista antaisi mahdollisuuden havaita olemassa olevat epäkohdat ja puuttua niihin. Tästä on kokemuksia yksittäisistä toimituksista, joissa palkkojen nostaminen pöydälle on saanut aikaan muutoksen.

Yleensäkin suomalaiset toimittajat tuntuvat tarttuvan nihkeästi oman ammatin epäkohtiin. Suomessa ei ole Ruotsin tavoin kirjoitettu pamfletteja toimittajanaisten kohtelusta tai järjestetty mielenilmauksia palkkatasa-arvon puolesta.

On toki hyvä muistaa, että Suomessa naistoimittajien suhteellinen määrä on ollut jo vuosikymmenten ajan korkeampi kuin Ruotsissa. Mutta ehkäpä toimittajien olisi myös syytä katsoa peiliin ja miettiä, miksi oman ammatin ongelmiin on niin vaikea tarttua. Olisiko syytä ottaa mallia ruotsalaisesta keskustelusta, jossa tasa-arvohehkuttamisen sijaan kiinnitetään huomiota ongelmiin, joita tasa-arvon toteutumisessa edelleen on?

Koska toimittajien ajatellaan lähtökohtaisesti kannattavan tasa-arvoa, sukupuolesta on toimituksissa hankala puhua. Sukupuolittuneet asenteet voivat kuitenkin nousta pintaan ikään kuin huomaamatta. Esimerkiksi pika pikaa toteutetun organisaatiouudistuksen seurauksena johtoporras saattaa näyttää varsin miesvoittoiselta.

Avoin keskustelukulttuuri olisi ensiarvoisen tärkeää nyt, kun toimituksista katoaa koko ajan työpaikkoja. Epävarmuus ja pelko työpaikan menetyksestä ovat otollinen maaperä tasa-arvon rapautumiselle.

Juuri nyt tasa-arvon edistämiseen olisi kiinnitettävä huomiota myös sen takia, että tasa-arvoinen työyhteisö on kilpailukykyisempi ja kykenee siten tuomaan omalle talolleen ne roposet, joita työpaikkojen säilyttäminen vaatii.

Tasa-arvosta puhuminen on hankalaa, koska epätasa-arvoisuuden kokemuksia on vaikea mitata. Tästä johtuen kokemukset voidaan selittää yksittäistapauksina sen sijaan, että nostettaisiin esiin rakenteellisia ongelmia tai sukupuolittuneita asenteita.

Erityisen hankalaa tasa-arvosta keskusteleminen tuntuu olevan toimittajan ammatissa, jossa yksilön ominaisuuksia korostetaan pärjäämisen ehtona. On itsestä kiinni, erottuuko vai ei.

Olisi kuitenkin hyvä muistaa, ettei tasa-arvossa ole kyse vain naisten eduista. Jokainen rekrytointikiellosta huolimatta palkattu toimittaja, toisten virheillä repostelu tai ”hyvän tyypin” nimittäminen johtotehtäviin lisää myös miesten eriarvoisuutta.